Ulkona viidakossa oli Jönsson kaatanut kaksi kaurista. Metsästäessään hän ei ollut joutunut etäälle eikä ollut sitä halunnutkaan. Hän epäili Malbinia. Se, että hänen toverinsa oli kieltäytynyt häntä seuraamasta ja mieluummin mennyt yksin metsästämään toiselle suunnalle, ei tavallisissa oloissa olisi hänessä herättänyt mitään kaameita aavistuksia; mutta Jönsson tunsi Malbinin hyvin, ja siksipä hän, hankittuaan syötävää, kääntyi heti takaisin leiriä kohti, neekerinuorukaisten kantaessa hänen riistaansa.
Hän oli kävellyt noin puolet paluumatkasta, kun hänen korviinsa kuului heikko huuto leiristä päin. Hän pysähtyi kuuntelemaan. Se toistui kahdesti, ja sitten oli kaikki hiljaa. Mutisten kirouksen lähti Jönsson nopeasti juoksemaan. Hän pelkäsi tulevansa liian myöhään. Mikä hölmö Malbin olikaan, kun tuolla tavoin pani kokonaisen omaisuuden vaaraan!
Etäämpänä leiristä kuin Jönsson ja sen vastakkaisella puolella kuuli Miriamin kirahdukset toinenkin — muukalainen, joka ei aavistanut keitään muita valkoisia olevankaan läheisyydessä, metsästäjä, kourallinen kiiltävän mustia sotilaita mukanaan. Hänkin kuunteli hetkisen tarkkaavaisesti. Hän ei voinut epäilläkään, että parkaisut olivat hätähuutoja, ja niinpä hänkin juoksujalkaa riensi säikähtynyttä ääntä kohti; mutta kun hän oli paljoa etäämpänä kuin Jönsson, ehti tämä ensiksi teltalle. Se, mitä ruotsalainen siellä näki, ei herättänyt mitään sääliä hänen paatuneessa sydämessään, vaan ainoastaan suuttumusta lurjustoveria vastaan.
Miriam torjui yhä hätyyttäjäänsä. Malbin yhä lyödä mäjäytteli tyttöä. Syytäen rumia sadatuksia entistä ystäväänsä vastaan ryntäsi Jönsson telttaan. Keskeytettynä hommastaan Malbin päästi uhrinsa ja kääntyi ottamaan vastaan Jönssonin vimmatun hyökkäyksen. Hän tempasi revolverin kupeeltansa. Mutta arvaten toverinsa käden salamannopean liikkeen paljasti Jönsson melkein samaan aikaan oman aseensa, ja molemmat laukaisivat heti. Jönsson oli vielä hyökkäämässä Malbinia kohti, mutta 'laukauksen leimahtaessa hän pysähtyi. Revolveri putosi hänen hervottomista sormistaan.
Hetkisen hän horjui kuin juopunut. Harkitsevan kylmäverisesti upotti Malbin vielä kaksi luotia toverinsa ruumiiseen lyhyeltä välimatkalta. Kiihtymyksessään ja kauhussaan ihmetteli Miriam haavoitetun miehen sitkeähenkisyyttä. Tämän silmät olivat sulkeutuneet, pää valahti rinnalle, kädet riippuivat velttoina edessä. Mutta kuitenkin hän yhä seisoi pystyssä, vaikkakin kauheasti hoiperrellen. Vasta kolmannen luodin osuttua maaliinsa hän suistui maahan kasvoilleen. Sitten Malbin lähestyi häntä ja potkaisi raa'asti, samalla kiroten. Senjälkeen hän kääntyi jälleen Miriamiin päin. Hän tarttui taas tyttöön, mutta samalla hetkellä avautuivat teltan kaistaleet hiljaa, ja aukkoon ilmestyi pitkä, valkoinen mies. Ei Miriam eikä Malbin nähnyt tulijaa. Jälkimäinen seisoi selin häneen ja verhosi hänet ruumiillaan tytön silmiltä. Hän harppasi nopeasti teltan toiselle sivulle, astuen Jönssonin ruumiin yli. Ensimmäisenä tiedoituksena Malbinille, että hän ei enemmittä häiriöittä saisi panna toimeen aiettansa, oli hänen olkapäällensä laskeutunut raskas käsi. Hän kääntyi ja näki ventovieraat kasvot — kookkaan, mustatukkaisen, harmaasilmäisen, khakivaatteisiin ja leveään hellekypäriin puetun miehen. Malbin kurotti taas revolveriansa, mutta toisen käsi oli ollut hänen omaansa nopeampi, ja hän näki aseensa sinkoavan maahan teltan seinustalle, pois hänen ulottuviltaan.
"Mitä tämä merkitsee?" Muukalainen osoitti kysymyksensä Miriamille kielellä, jota tyttö ei ymmärtänyt. Miriam pudisti päätänsä ja puhui arabiaa. Heti toisti mies kysymyksen sillä kielellä.
"Nämä miehet vievät minua pois Korakilta", selitti tyttö. "Tämä tahtoi tehdä minulle pahaa. Tuo toinen, jonka hän juuri äsken tappoi, koetti häntä siitä estää. Molemmat olivat kovin häijyjä miehiä, mutta tämä on häijympi. Jos Korakini olisi täällä, niin hän tappaisi hänet. Sinä olet kaiketi niiden kaltainen etkä siis tapa häntä."
Vieras hymyili. "Hän ansaitsisi kuoleman, siitä ei epäilystäkään", sanoi hän. "Kerran olisin hänet tappanut; mutta nyt en tapa. Pidän kuitenkin huolen siitä, että hän ei enää sinua hätyyttele."
"On jo kylliksi hupsuteltu", sanoi muukalainen sitten Malbinille. "Te ansaitsette kuoleman, mutta minä en ole laki. Minä tiedän, kuka te olette. Olen kuullut teistä. Teillä ja tuolla toverillanne on mitä rumin maine. Teidänlaistanne emme me siedä maassamme. Tällä kertaa päästän teidät menemään; mutta jos kerrankin palaatte, niin panen korpilain käytäntöön. Ymmärrättekö?"
Malbin sähisi ja uhkaili ja antoi lopuksi perin törkeän haukkumanimen pidättäjälleen. Siitä hän sai sellaisen rytyytyksen, että hampaat kalisivat suussa. Asiantuntijat väittävät, että kipein kuritus, mitä täysikasvuiselle miehelle häntä runtelematta voidaan antaa, on kelpo vanhanaikainen selkäsauna. Ja sen Malbin nyt saikin.