Muukalainen viipyi siksi, kunnes Malbin oli joukkoineen hävinnyt viidakkoon pohjoista kohti. Luottavaisena seisoi nyt Miriam hänen vieressään, ja Gika riippui hennosta, ruskeasta kätösestä. He haastelivat keskenään, ja mies ihmetteli tytön hapuilevaa arabiaa, mutta luki sen vihdoin hänen puutteellisten sielunkykyjensä syyksi. Jos hän olisi tiennyt, että oli vierinyt vuosia siitä, kun tyttö oli sitä kieltä käyttänyt, siihen asti, kun ruotsalaiset ostivat hänet, ei hän olisi ihmetellyt, että lapsi oli sen puolittain unohtanut. Oli vielä toinen syy, miksi sheikin kieli oli niin helposti hämärtynyt hänen muistissaan — mutta, sen syyn olemassaoloa ei hän itse saattanut sen paremmin aavistaa kuin hänen pelastajansakaan.
Tämä koetti suostutella Miriamia palaamaan kanssaan hänen kyläänsä eli duariinsa, kuten sitä arabiaksi nimitetään; mutta tyttö halusi kaikin mokomin heti ryhtyä etsimään Korakia. Viimeisenä keinona päätti muukalainen viedä hänet väkisin mieluummin kuin uhrata hänen elämänsä niille sairaloisille houreille, jotka häntä kiusasivat. Mutta älykkäänä miehenä hän päätti ensin tehdä tytön mieliksi ja sitten yrittää johdattaa häntä omalle suunnalleen. Kun he siis lähtivät liikkeelle, samosivat he ensin etelää kohti, vaikka hänen oma uutistilansa sijaitsi melkein suoraan idässä.
Vähitellen hän käänsi suunnan yhä idemmäksi ja totesi suureksi mielihyväkseen, että tyttö ei huomannut mitään poikkeamista alkusuunnasta. Sillä välin kävi Miriam yhä luottavaisemmaksi. Ensiksi hän oli vain vaistomaisesti taipunut uskomaan, että tämä iso tarmangani ei mielinyt tehdä hänelle pahaa; mutta kun päivät kuluivat ja hän sai kokea muukalaisen herkeämätöntä ystävällisyyttä ja huolenpitoa, tuli hän verranneeksi häntä Korakiin ja kiintyi häneen hartaasti, vaikkei hänen uskollisuutensa apinamiestä kohtaan silti laisinkaan heikentynyt.
Viidentenä päivänä he saapuivat äkkiä isolle tasangolle, ja metsänlaidasta näki tyttö aidattuja vainioita ja joukon rakennuksia, jotka sijaitsivat jonkun matkan päässä. Silloin hän hätkähti kummastuneena.
"Missä me olemme?" kysyi hän osoittaen sinnepäin.
"Me emme voineet löytää Korakia", vastasi mies, "ja kun tiemme kävi duarini lähettyviltä, toin sinut tänne odottamaan ja lepäämään vaimoni luona, kunnes mieheni voivat löytää apinasi tai se löytää sinut. Näin on parempi, pienokaiseni. Meidän luonamme olet paremmassa turvassa ja onnellisempi."
"Minua peloittaa, bwana", sanoi tyttö. "Sinun duarissasi ne pieksevät minua niinkuin pieksi sheikkikin, isäni. Päästä minut menemään takaisin viidakkoon. Sieltä löytää Korak minut. Hänen mieleensä ei juolahtaisi etsiä minun valkoisen miehen duarista."
"Kukaan ei piekse sinua, lapsi", vastasi mies. "Olenko minä sinua piessyt? Katso, täällä ovat kaikki minun väkeäni. Ne kohtelevat sinua hyvin. Meillä ei ketään piestä. Vaimoni on sinulle varmasti hyvin ystävällinen, ja vihdoin saapuu Korak, sillä minä lähetän miehiä häntä etsimään."
Tyttö pudisti päätänsä. "Ne eivät voisi tuoda häntä, sillä hän tappaisi ne kuten kaikki ovat yrittäneet häntä tappaa. Minä pelkään. Anna minun mennä, bwana."
"Sinä et osaisi mennä kotiseudullesi. Sinä eksyisit. Leopardit ja leijonat kaappaisivat sinut jo ensi yönä, etkä lopultakaan löytäisi Korakiasi. Parempi on, että jäät meidän luoksemme. Enkö minä pelastanut sinua häijyn miehen käsistä? Etkö siitä ole minulle hiukan kiitollisuudenvelassa? Jää siis luoksemme ainakin muutamiksi viikoiksi, kunnes voimme päättää, mikä on sinulle parasta. Sinä olet vain pieni tyttönen — olisihan väärin päästää sinua yksinäsi viidakkoon."