Miriam nauroi. "Viidakko", sanoi hän, "on minun isäni ja äitini. Se on ollut minulle ystävällisempi kuin ihmiset. En minä metsää pelkää. Enkä pelkää leopardia tai leijonaakaan. Minä kuolen, kun aikani tulee. Mahdollisesti surmaa minut leopardi tai leijona tai ehkä mitätön itikka, joka ei ole isompi kuin pienimmän sormeni pää. Kun leijona karkaa kimppuuni tai se pikkarainen itikka pistää minua, silloin minua pelottaa — voi, pelottaa niin kauheasti, sen tiedän; mutta elämä olisi tosiaan kovin kurjaa, jos minun pitäisi alinomaa pelätä asioita, jotka eivät vielä ole tapahtuneet. Jos leijona minut surmaa, ei kauhuani kestä kauan; mutta jos se pikku itikka pistää minua, täytynee minun kärsiä päiväkausia ennenkuin kuolen. Siksipä pelkäänkin leijonaa kaikkein vähimmin. Hän on iso ja meluisa. Minä voin kuulla tai nähdä tai vainuta hänet kyllin ajoissa ja pelastua; mutta jos milloin satun kädelläni koskettamaan tai jalallani polkaisemaan sitä pientä itikkaa, en aavistakaan sen läsnäoloa, ennenkuin tunnen kuolettavan pistoksen. Ei, minä en pelkää viidakkoa. Minä rakastan sitä. Mieluummin kuolisin kuin iäksi jättäisin sen; mutta sinun kansasi kylä on viidakon liepeillä. Sinä olet ollut minulle ystävällinen. Minä teen niinkuin haluat ja jään tänne vähäksi aikaa, Korakini tuloa odottamaan."
"Hyvä on!" sanoi mies ja astui edellä kukkien verhoamaa huvilaa kohti, jonka takana sijaitsivat hyvin hoidetun afrikkalaisen maatilan aitat ja ulkorakennukset.
Hennoilla sormillaan pitäen kummallakin puolellaan astelevan susikoiran kaulahihnasta käveli Miriam asumusta kohti, jonka eteisessä valkopukuinen nainen heilutti nenäliinaa tervetuloksi palaavalle herralleen. Nyt osoittivat tytön silmät enemmän pelkoa kuin ennen outojen miesten tai villien petojen läsnäollessa. Hän epäröi ja loi vetoavan katseen mieheen.
"Hän on vaimoni", sanoi tämä. "Hän lausun sinut ilomielin tervetulleeksi."
Nainen tuli polkua pitkin heitä vastaan. Mies suuteli häntä ja kääntyen Miriamiin päin esitteli hänet puhuen arabiankieltä, niin että tyttö ymmärsi.
"Tämä on Miriam, my dear", sanoi hän ja kertoi viidakonorvon tarinan, mikäli sen tunsi.
Miriam näki, että nainen oli kaunis. Hän näki myös, että lempeys ja hyvyys olivat poistamattomasti leimatut hänen kasvoihinsa. Miriam ei enää pelännyt häntä, ja kun rouva oli kuullut tytön lyhyen tarinan ja tuli häntä syleilemään ja suutelemaan, nimittäen häntä "pieneksi rakkaaksi poloiseksi", värähti Miriamin pikku sydämessä. Hän kätki kasvonsa uuden ystävänsä povelle tuntiessaan hänen äänessään sen äidillisen säveleen, jota ei ollut kuullut niin moniin vuosiin, että oli sen kokonaan unohtanut. Hän painoi kasvonsa ystävälliselle povelle ja itki niinkuin ei ollut eläissään itkenyt — hänelle itselleen käsittämättömän huojennuksen ja ilon kyyneleitä.
Näin saapui Miriam, villi pikku mangani, rakkaasta viidakostaan sivistyneen ja hienostuneen kodin keskuuteen. "Bwana" ja "My Dear", kuten hän ensin oli kuullut heitä nimitettävän ja itse yhä nimitti, olivat hänelle jo kuin isä ja äiti. Kun hänen villi pelkonsa kerran oli haihdutettu, meni hän luottamuksessaan ja rakkaudessaan toiseen äärimmäisyyteen. Nyt hän oli valmis odottamaan täällä, kunnes Korak löydettäisiin tai Korak löytäisi hänet. Hän ei luopunut siitä ajatuksesta — Korak, hänen Korakinsa, oli aina ensimmäisenä.
VIIDESTOISTA LUKU
Taistelu mustien kanssa