Ja kaukana laajassa viidakossa heilautteli Korak itseänsä puusta puuhun, monet haavat ruumiissaan, jähmettyneestä verestä kankeana, raivon ja surun polttaessa sydäntä, ja samosi yhä etäämmälle, paviaaneja etsimään. Hän ei ollut tavannut niitä sieltä, missä oli ne viimeksi nähnyt, eikä niiden lavallisilta tyyssijoilta; mutta hän seurasi niiden jättämiä hyvin selviä jälkiä ja vihdoin ne tavoittikin. Hänen saapuessaan niiden luo ne liikkuivat hitaasti, mutta uutterasti etelään päin yhdellä niistä ajoittaisista vaelluksistaan, joiden syyn paviaani itse parhaiten tietänee. Nähdessään tuulen alta saapuvan valkoisen soturin pysähtyi lauma hänet äkänneen vartijan varoitushuudosta. Siinä oli mölyä ja mörinää, ja kankeakoipiset urokset reuhtoivat aika lailla. Hermostuneella, kimeällä äänellä huutelivat emot poikasiaan vierelleen ja siirtyivät niiden kera turvaan herrojen puolisoittensa taakse.
Korak kutsui äänekkäästi kuningasta, joka tutun säveleen kuullessaan lähestyi hitaasti, varovaisesti ja yhä jäykkäsäärisenä. Sen täytyi saada varmennukseksi vielä nenänsä todistus ennenkuin se tohti ihan empimättä luottaa korviinsa ja silmiinsä. Korak seisoi aivan hievahtamatta. Jos hän silloin olisi lähestynyt, olisi se saattanut johtaa välittömään hyökkäykseen tai yhtä helposti pakokauhuun. Villit eläimet ovat herkkähermoisia. Verrattain helppoa on ärsyttää ne jonkinlaiseen hysteeriseen vimmaan, joka voi herättää joko murhakiihkoa tai ilmetä raukkamaisena pelkuruutena. Kuitenkin on epätietoista onko villieläin koskaan todella pelkuri.
Paviaanikuningas lähestyi Korakia. Se kiersi häntä yhä ahtaammassa kaaressa, möristen, röhkien ja haistellen. Korak puhui sille.
"Minä olen Korak", sanoi hän. "Minä avasin sinun vankihäkkisi. Pelastin sinut tarmanganien käsistä. Minä olen Korak, Tappaja. Olen sinun ystäväsi."
"Öhöö!" röhkäisi kuningas. "Niin, sinä olet Korak. Korvani sanoivat minulle, että olit Korak. Silmäni sanoivat minulle, että olit Korak. Nyt kertoo nenänikin, että olet Korak. Minun nenäni ei milloinkaan erehdy. Minä olen sinun ystäväsi. Tule, lähdetään yhdessä riistaa ajamaan!"
"Korak ei voi nyt metsästää", vastasi apinamies. "Gomanganit ovat varastaneet Miriamin… Ne ovat sitoneet hänet kylässään. Ne eivät mieli päästää häntä, ja Korak yksinään ei kykene häntä vapauttamaan. Korak vapautti sinut. Tahdotko nyt kansoinesi lähteä vapauttamaan Miriamin?"
"Gomanganeilla on paljon teräviä sauvoja, joita ne heittelevät. Ne lävistävät meikäläisten ruumiit. Ne tappavat meidät. Gomanganit ovat pahaa kansaa. Ne tappavat meidät kaikki, jos menemme niiden kylään."
"Tarmanganeilla on sauvoja, jotka synnyttävät äänekästä melua ja surmaavat pitkän matkan päästä", vastasi Korak. "Niillä oli sellaisia silloinkin, kun Korak vapautti sinut ansasta. Jos Korak olisi juossut tiehensä luotanne, olisit nyt vankina tarmanganeilla."
Paviaani raapaisi päätänsä. Säännöttömässä kaaressa sen ja apinamiehen ympärillä istua kököttivät lauman urokset. Ne vilkuttivat silmiänsä, töykkivät toisiansa saadakseen edullisimman aseman, tonkivat lahoavia kasvijätteitä siltä varalta, että sattuisivat löytämään herkullisen madon, tai silmäilivät haluttomina kuningastaan ja vierasta, joka nimitti itseänsä manganiksi sekin, mutta pikemmin muistutti vihattuja tarmanganeja. Kuningas katseli muutamia vanhempia alamaisiaan, ikäänkuin odottaen ehdotuksia.
"Meitä on liian vähän", mörähti yksi.