"Onhan mäkiseudun paviaanit", ehdotti toinen. "Niitä on yhtä paljon kuin lehtiä metsän puissa. Nekin vihaavat gomanganeja. Ne taistelevat mielellään. Ne ovat aika hurjia. Pyytäkäämme ne mukaamme. Silloin voimme surmata kaikki gomanganit viidakosta." Se nousi ja röhki kauheasti ja nosti kankeat karvansa pystyyn.
Korak ei voinut suostuttaa apinoita. Ne tahtoivat kernaasti auttaa häntä, mutta niiden oli tehtävä se omalla tavallaan, mikä merkitsi, että niiden oli hankittava mukaansa vuoristosta heimolaisensa ja liittolaisensa. Korakin täytyi siis antaa perään. Tällä hetkellä hän ei muuta voinut kuin hoputtaa niitä, ja hänen ehdotuksestaan suostuivat kuningas ja kaksitoista mahtavimmista uroksista lähtemään Korakin kanssa vuoriseudulle, jättäen muun lauman jälkeensä.
Kun paviaanit kerran olivat yhtyneet seikkailuun, innostuivat ne siitä melko lailla. Lähetystö lähti heti matkaile. Taivallettiin nopeasti, mutta apinamiehen ei ollut vaikea pysyä manganien mukana. Ne pitivät kauheaa metakkaa samotessaan puiden välitse, siten koettaen uskotella edellään oleville vihollisille, että suuri lauma oli lähestymässä, sillä milloin paviaanit matkustavat isoissa joukoissa, ei ole ainoatakaan viidakon olentoa, jonka tekisi mieli niitä häiritä. Milloin maan laatu vaati pitkää taivallusta tasaisella tantereella ja puiden välit olivat isot, liikkuivat ne hiljalleen, tietäen, että melulla ei voitaisi pettää leijonaa ja leopardia silloin, kun nämä saattoivat omin silmin selvästi nähdä, että vain kourallinen paviaaneja oli matkalla.
Kaksi päivää riensi joukko villin seudun läpi, saapuen tiheästä viidakosta avonaiselle tasangolle ja sen yli vilistettyään hirsimetsää kasvaville vuorenrinteille. Täällä ei Korak ollut koskaan ennen liikkunut. Se oli hänelle uutta seutua, ja vaihtelu näköpiiriä rajoittavan viidakon yksitoikkoisuuden jälkeen tuntui miellyttävältä. Mutta tällä kertaa hän ei juuri välittänyt luonnon kauneudesta. Miriam, hänen Miriaminsa, oli vaarassa. Kunnes Miriam olisi vapautettu ja jälleen hänellä, ajatteli hän vähän mitään muuta.
Kerran metsään päästyään, joka verhosi vuorenrinteitä, etenivät paviaanit hitaammin. Alituisesti he ääntelivät valittelevaa kutsumissäveltä. Sitten ne kuuntelivat hiljaa. Vihdoin kuului kaukaa suoraan edestäpäin heikko vastaus.
Paviaanit jatkoivat samoiluaan äänten suuntaan, jotka metsän läpi värähtelivät niitä kohti väliaikoina, kun ne itse olivat vaiti. Näin kutsuen ja kuunnellen ne tulivat lähemmäksi sukulaisiaan, jotka, kuten Korakille selvisi, saapuivat monilukuisena parvena niitä vastaan; mutta kun vuoriston paviaanit vihdoin tulivat näkyviin, hämmästyi apinamies silmiensä eteen ilmestyvää todellisuutta.
Tiiviiltä seinältä näyttävä paljous isoja paviaaneja ulottui maanpinnalta puiden oksien lomitse korkeimmalle tasanteelle minkä varaan ne uskalsivat ruumiinpainonsa jättää. Verkalleen ne lähenivät äännellen kaameaa, valittelevaa kutsuaan ja taempaa, niin kaukaa kuin Korakin silmät saattoivat lehvistön läpi nähdä, nousi tiiviiden seinien tavoin yhä lisää tovereita taajoina toisiaan koskettelevina parvina. Niitä oli tuhatmäärin. Apinamies ei voinut olla ajattelematta, mikä tulisi hänen pienen joukkueensa kohtaloksi, jos joku kommellus hetkeksikin ärsyttäisi vaikkapa yhden ainoan noista tuhansista eläimistä raivoon tai säikähdyttäisi jonkun.
Mutta mitään sellaista ei tapahtunut. Molemmat kuninkaat lähestyivät toisiaan tapansa mukaan ahkerasti nuuskien nenällään ja karvat pystyssä. Ne totesivat kuka kumpikin oli. Sitten kumpikin raaputteli toisensa selkää. Hetkistä myöhemmin ne haastelivat keskenään. Korakin ystävä selitti vierailun tarkoituksen, ja vasta nyt näyttäysi Korak. Tähän asti hän oli lymyillyt pensaan takana. Vuoripaviaanien kiihtymys oli suuri, kun ne hänet näkivät. Hetkiseksi pelkäsi Korak, että hänet revittäisiin palasiksi, mutta hän pelkäsi vain Miriamin tähden. Jos hän kuolisi, ei ketään olisi tyttöä auttamassa.
Molempain kuninkaitten onnistui kuitenkin tyynnyttää rahvas, ja Korakin sallittiin lähestyä. Verkalleen tulivat vuoripaviaanit häntä lähemmäksi. Ne haistelivat häntä joka puolelta. Kun hän haastoi niille niiden omalla kielellä, kummastuivat ne ja riemastuivat. Ne puhuivat hänelle ja kuuntelivat hänen puhettansa. Hän kertoi niille Miriamista ja heidän elämästään viidakossa, jossa he olivat koko apinakansan ystäviä, pienestä manusta isoon manganiin asti.
"Gomanganit, jotka ovat vieneet minulta Miriamin, eivät ole teidän ystäviänne", sanoi hän. "Ne tappavat teidän väkeänne. Alangon paviaanit ovat liian harvalukuisia mennäkseen niitä vastaan. Olen kuullut näiltä sukulaisiltanne, että teitä on hyvin paljon ja että olette hyvin urhoollisia — että teidän lukumääränne on kuin tasankojen ruohonkortten tai metsän lehtien ja että norsukin, Tantor, pelkää teitä uljuutenne vuoksi. Olen kuullut, että te hyvin mielellänne tulette mukanamme gomanganien kylään rankaisemaan häijyä kansaa, sillä välin kun minä, Korak, Tappaja, kannan pois Miriamini."