Vuoripaviaanien kuningas pullisti rintaansa ja astua tepsutteli tosiaan hyvin jäykkäkoipisesti. Samoin tekivät monet isot urokset sen alamaisista. Niille olivat mieluisia ja imartelevia vieraan tarmanganin sanat, joka nimitti itseään manganiksi ja puhui ihmisen karvaisten esivanhempain kieltä.
"Niin", sanoi yksi, "me vuorelaiset olemme mahtavia taistelijoita. Tantor pelkää meitä. Numa pelkää meitä. Sheeta pelkää meitä. Vuoriseudun gomanganit kiittävät onneansa, kun pääsevät rauhassa ohitsemme. Minä yhtenä tulen kanssasi alankomaan gomanganien kylään. Minä olen kuninkaan ensimmäinen uroslapsi. Yksinäni kykenen minä tappamaan kaikki alhaisen maan gomanganit" ja se pullisti rintaansa ja astella tepsutteli kopeasti edestakaisin, kunnes erään toverin syyhyvä selkä vaati sen uutteraa huomiota.
"Minä olen Gub", huusi toinen. "Taisteluhampaani ovat pitkät. Ja terävät. Ja vahvat. Monen gomanganin pehmeään lihaan olen ne upottanut. Yksinäni minä surmasin Sheetan sisaren. Gub tulee kanssasi alangoille ja tappaa niin monta gomangania, ettei jää ruumiiden lukijaa" — ja sekin röyhenteli ja teikaroi naaraiden ja nuoren väen ihailevien silmien edessä.
Korak vilkaisi kysyvästi kuninkaaseen.
"Teikäläiset urokset ovat hyvin uljaita", sanoi hän; "mutta uljain kaikista on kuningas."
Näin puhuteltuna pörrökarvainen uros, joka vielä oli parhaissa voimissaan — muutoin se ei enää olisikaan ollut kuninkaana —, mörisi raivokkaasti. Metsän kaiku vastasi sen voimakkaisiin huutoihin. Pikkupaviaanit tarrautuivat pelokkaina emojensa karvaiseen kaulaan. Kuin sähköistettyinä hyppäsivät urokset korkealle ilmaan ja yhtyivät kuninkaansa karjuvaan uhmanhuutoon. Meteli oli kauhea.
Korak astui kuninkaan luo ja kirkaisi sen korvaan: "Tule!" Sitten hän lähti pois metsän läpi tasankoa kohti, jonka yli oli kuljettava pitkällä matkalla takaisin Kovudun, gomanganipäällikön, kylään. Yhä karjuen ja huutaen kääntyi kuningas häntä seuraamaan. Heidän perässään tulivat harvalukuiset alangon paviaanit ja tuhansittain vuoristoheimoa — hurjia, sitkeitä, itsepintaisia, verenhimoisia eläimiä.
Ja niin he saapuivat toisena päivänä Kovudun kylään. Iltapäivä oli kulunut puoliväliin. Kylä oli vaipunut päiväntasaajan alla vallitsevan polttavan paahteen hiljaisuuteen. Mahtava lauma matkasi nyt ääneti. Tuhansien käpäläin poljenta ei saanut aikaan metsässä suurempaa melua kuin olisi voinut syntyä voimakkaammaksi yltyvän tuulen suhinasta puiden lehväisten oksien välissä.
Korak ja molemmat kuninkaat olivat etunenässä. Lähellä kylää he pysähtyivät, kunnes jälemmäksi jääneet olivat ehtineet kerääntyä. Nyt vallitsi ehdoton äänettömyys. Salavihkaa hiipien nousi Korak vaajavarustuksen yli kohoavaan puuhun. Hän vilkaisi taakseen. Lauma oli aivan hänen kintereillään. Aika oli tullut. Hän oli pitkän matkan varrella alituisesti varoitellut paviaaneja millään muotoa tekemästä pahaa valkoiselle naaraalle, joka oli kylässä vankina. Kaikki muut olivat niiden laillista saalista. Sitten hän kohottaen kasvonsa taivasta kohti päästi yhden ainoan huudon — merkkihuudon. Vastaukseksi hyökkäsi kolmetuhatta karvapeittoista urosta kirkuen ja vonkuen säikähtyneiden neekerien kylään. Sotureita tuli esille joka hökkelistä. Äidit keräsivät pienokaisensa käsivarsilleen ja pakenivat porttia kohti, nähdessään hirveän lauman vyöryvän kylään. Kovudu järjesti taistelijansa ympärilleen ja rohkaisten näitä hyppimällä ja kiljumalla asetti uhmaavan, keihäskärkisen rintaman ryntäävää parvea vastaan.
Korak, joka oli johtanut vaellusta, johti hyökkäystäkin. Neekerit valtasi kauhu ja hämmennys, kun he näkivät tämän valkoihoisen nuorukaisen johtamassa kamalaa paviaanijoukkoa. Hetkisen he pitivät puoliaan heittäen kertaalleen keihäänsä lähestyvää paljoutta vastaan; mutta ennenkuin he olivat ehtineet sovittaa nuolet jousiinsa, alkoivat he horjua ja peräytyä ja kääntyivät sitten säikähtyneinä sekasortoiseen pakoon. Heidän riveihinsä, heidän selkäänsäkin hypiskelivät paviaanit, upottaen vahvat hampaansa heidän niskalihaksiinsa. Ja ensimmäisenä, hurjimpana, verenhimoisimpana niiden joukossa riehui Korak, Tappaja.