Kylän portilla, jonka lävitse mustat pakokauhussa työntyivät, jätti Korak heidät liittolaistensa armoille ja kääntyi itse intomielin hökkeliä kohti, jossa Miriam oli ollut vankina. Se oli tyhjä. Toinen likainen maja toisensa jälkeen paljasti saman surullisen tosiasian, — Miriamia ei ollut yhdessäkään niistä. Korak tiesi, että neekerit eivät olleet ottaneet häntä kylästä paetessaan mukaansa, sillä hän oli huolellisesti tarkannut nähdäkseen hänestä vilahduksen pakolaisten joukossa.

Apinamiehelle, joka hyvin tunsi villien taipumukset, jäi vain yksi ainoa selitys: Miriam oli tapettu ja syöty. Se vakaumus, että Miriam oli kuollut, kuohahdutti Korakin aivoissa veripunaisen raivontyrskyn niitä vastaan, joita hän luuli tytön murhaajiksi. Etäältä hän erotti paviaanien vihaisen ärinän, johon sekaantui uhrien parkuna, ja sinnepäin hän nyt riensi. Hänen saapuessaan paikalle olivat paviaanit jo alkaneet väsyä hurjaan urheiluunsa, ja pieneen ryhmään kerääntyneinä neekerit puolustautuivat jälleen, käyttäen navakasti ryhmysauvojaan niitä harvoja uroksia vastaan, jotka vielä itsepintaisesti niitä ahdistivat.

Näiden joukkoon syöksähti Korak — nopeana, säälimättömänä, kauheana — yläpuolella riippuvilta puunoksilta. Sokea vimma valtasi hänet. Ja juuri se vimma häntä raivokkuudellaan suojelikin. Haavoitetun naarasleijonan tavoin hän oli täällä ja tuolla, joka paikassa, lyöden kauheita iskuja kovilla nyrkeillään ja varmasti ja oikeaan aikaan, kuten hyvin harjaantunut taistelija ainakin. Tuontuostakin hän upotti hampaansa jonkun vihollisen lihaan. Hän siirtyi toisen luota ahdistamaan toista, ennenkuin neekerit ehtivät antaa hänelle tehokasta iskua. Mutta vaikka hänen saavutuksensa paljon painoivatkin taistelun ratkaisussa, vaikutti vielä enemmän se kauhu, jota hän herätti vihollistensa yksinkertaisissa, taikauskoisissa mielissä. Heistä tämä valkoinen soturi, joka toimi isojen apinain ja hurjain paviaanien toverina, joka mörisi, niuhoitti ja purra näykkäili kuin peto, ei ollut inhimillinen olento. Hän oli metsän paholainen — kauhea tuhonjumala, jota he olivat loukanneet ja joka oli saapunut luolastaan syvältä viidakosta heitä rankaisemaan. Sen uskon vuoksi monet tekivätkin vain heikkoa vastarintaa, tajutessaan, että oli turhaa ponnistella vähäisillä ihmisvoimilla jumaluusolentoa vastaan.

Ne, jotka voivat, pakenivat, kunnes lopuksi ei enää ollut ketään jälellä kärsimässä rangaistusta teosta, johon he eivät olleet syypäät, vaikka kyllä olisivat sen tehneet. Läähättäen ja verissään pysähtyi Korak, kun ei enää ollut useampia uhreja. Paviaanit kerääntyivät hänen ympärilleen, nekin verestä ja taistelusta kylläisinä. Sitten ne lojuivat väsyneinä kentällä.

Etäällä sieltä keräsi Kovudu hajaantuneita heimolaisiaan ja tiedusteli vaurioita ja tappioita. Hänen kansansa oli ihan kauhuissaan. Asukkaita ei voitu millään suostuttaa enää jäämään tähän maahan, eivätkä he tahtoneet edes palata kylään tavaroitansa noutamaan. Sensijaan he halusivat heti jatkaa pakoansa, kunnes olisivat ehtineet monen, monen penikulman päähän sen paholaisen liikkumisalueelta, joka oli niin vimmatusti heidän kimppuunsa hyökännyt. Ja niin tapahtui, että Korak karkoitti kodeistansa ne ainoat ihmiset, jotka olisivat voineet auttaa häntä Miriamin etsinnässä, ja katkaisi ainoan yhdysrenkaan itsensä ja tytön väliltä, jos joku olisi sattunut tulemaan ystävällisen bwanan duarista häntä etsimään hänen pienen viidakkomorsiamensa hoivaajan lähettämänä.

Ja kaiken aikaa oli Miriam tuskin puolentoistasadan kilometrin päässä.

KUUDESTOISTA LUKU

Eurooppalaisia vieraita

Miriamin päivät kuluivat nopeasti hänen uudessa kodissaan. Ensin hän oli kovin levoton ja pyrki viidakkoon Korakiansa etsimään. Bwana, kuten tyttö yhä itsepintaisesti nimitti hyväntekijäänsä, sai hänet toistaiseksi luopumaan siitä yrityksestä lähettämällä erään päällysmiehen neekeriosaston kanssa Kovudun kylään tiedustelemaan vanhalta villiltä, kuinka hän oli saanut valkoisen tytön haltuunsa, ja ottamaan selvää tämän menneisyydestä, mikäli tietoja siitä oli saatavissa mustalta heimopäälliköltä. Erittäinkin antoi Bwana päällysmiehen toimeksi kysellä Kovudulta sitä omituista olentoa, jota tyttö nimitti Korakiksi, ja etsiä apinamiestä, jos saisi vähäisintäkään todistusta, jonka nojalla voisi uskoa sellaisen henkilön olevan olemassa. Bwana oli enemmän kuin varma siitä, että Korak oli kokonaan tytön sekavan mielikuvituksen tuote. Hän uskoi, että lapsen neekerien vankina kärsimät kauhut ja koettelemukset ja hirveät kokemukset ruotsalaisten parissa olivat järkyttäneet hänen tajuntansa; mutta kun päivät kuluivat ja hän tutustui Miriamiin paremmin ja sai tilaisuutta tarkata häntä tyynen afrikkalaisen kotinsa säännöllisessä elämässä, täytyi hänen myöntää, että tytön omituinen tarina hämmennytti häntä paljonkin, koska ei ollut minkäänlaista muuta todistusta, että Miriam ei olisi ollut täysijärkinen.

Valkoisen miehen vaimo, jonka Miriam oli ristinyt "My Deariksi", koska ensiksi oli kuullut Bwanan häntä siksi puhuttelevan, ei ainoastaan osoittanut harrasta huolenpitoa pienelle viidakko-orvolle hänen hyljätyn ja avuttoman tilansa takia, vaan oppi myös rakastamaan häntä yhtä paljon hänen päivänpaisteisen olemuksensa ja luontaisen viehkeytensä takia. Ja Miriam, johon lempeän, sivistyneen naisen ominaisuudet puolestaan tekivät vaikutuksensa, vastasi rouvan kiintymykseen ja hellyyteen.