Kuukausi kului ennenkuin päällysmies palasi, ja sillä välin oli villi, puolialaston pikku tarmangani muuttunut sievään hamoseen puetuksi, ainakin ulkopuolisesti sivistyksen silaamaksi tytöksi. Miriam oli nopeasti edistynyt englanninkielen pulmien voittamisessa, sillä Bwana ja My Dear olivat itsepintaisesti kieltäytyneet puhumasta arabiaa siitä asti kun olivat päättäneet, että Miriamin oli opittava englantia, mikä oli tapahtunut päivää paria myöhemmin kuin tyttö oli saapunut heidän kotiinsa.
Lähetin selostus sai Miriamin joksikin aikaa kovin alakuloiseksi, sillä mies oli tavannut Kovudun kylän autiona eikä ollut, niin tarkoin kuin olikin etsinyt, löytänyt lähiseudulta ainoatakaan alkuasukasta. Muutamiksi päiviksi hän oli leiriytynyt kylän viereen ja sillaikaa järjestelmällisesti haeskellut ympäristöltä jälkiä Miriamin Korakista; mutta sekään etsintä ei ollut johtanut mihinkään tuloksiin. Hän ei ollut nähnyt apinoita eikä apinamiestä. Ensiksi tahtoi Miriam itse lähteä Korakia etsimään, mutta Bwana sai hänet suostutelluksi odottamaan. Bwana vakuutti hänelle lähtevänsä itse niin pian kuin saisi aikaa, ja vihdoin Miriam myöntyi hänen toivomuksiinsa; mutta kului kuukausia ennenkuin hän lakkasi miltei joka hetki suremasta Korakiansa.
Hän oli nyt kuusitoistavuotias, vaikka häntä olisi helposti voinut pitää yhdeksäntoista vuoden ikäisenä, ja hän oli hyvin kaunismuotoinen mustine hiuksineen ja päivänpaahtamine ihoineen, terveydestä ja viattomuudesta raikkaana ja puhdasvärisenä. Kuitenkin kalvoi häntä vielä hänen salainen surunsa, vaikkei hän siitä enää My Dearille puhunut. Tuskin kului hetkeäkään, joka ei tuonut Korakia hänen mieleensä ja samalla kipeää kaipausta nähdä hänet jälleen.
Miriam puhui nyt sujuvasti englanninkieltä ja luki ja kirjoitti sitä yhtä hyvin. Eräänä päivänä My Dear haastoi hänelle leikillään hiukan ranskaa, ja hänen ihmeekseen vastasi Miriam samalla kielellä — tosin hitaasti ja änkyttäen, mutta silti oivallisella ranskankielellä, joskin sellaisella kuin pienen lapsen on tapana. Senjälkeen he rupattelivat vähän ranskaa joka päivä, ja usein ihmetteli My Dear, että tyttö oppi sitä kieltä perin helposti, toisinaan melkein kaamean helposti. Ensiksi oli Miriam rypistellyt pieniä, kapeita, kaartuvia kulmakarvojaan ikäänkuin yrittäen muistella jotakin melkein unohtunutta, mistä nuo uudet sanat toivat aavistuksen, ja sitten hän yhtä paljon omaksi kuin opettajansakin kummastukseksi käytti toisia ranskalaisia sanoja kuin mitä oli harjoituksissa esiintynyt — vieläpä käytti niitä oikein ja lausui ne paremmin kuin englantilainen rouva tiesi itse osaavansa niitä ääntää. Mutta Miriam ei osannut lukea eikä kirjoittaa, mitä hän niin hyvin puhui, ja koska My Dear piti virheetöntä englanninkielen taitoa tärkeimpänä, tyydyttiin ranskankielessä puhumiseen ja jätettiin sen kirjalliset opinnot toistaiseksi.
"Epäilemättä kuulit joskus ranskaa puhuttavan isäsi duarissa", arveli
My Dear järkevimpänä selityksenä. Miriam pudisti päätänsä.
"Mahdollista", virkkoi hän, "mutta minä en muista koskaan nähneeni ranskalaista isäni seurassa — hän vihasi niitä eikä tahtonut olla niiden kanssa missään tekemisissä; ja olen aivan varma, että koskaan ennen en ole kuullut ainoatakaan näistä sanoista, vaikka ne tuntuvatkin minusta niin tutuilta. En vei sitä käsittää."
"En minäkään", myönsi My Dear.
Jokseenkin samaan aikaan toi sanansaattaja kirjeen, joka täytti Miriamin innostuksella, kun hän kuuli sen sisällön. Oli tulossa vieraita! Joukko englantilaisia naisia ja herroja oli ottanut vastaan My Dearin kutsun saapua viettämään kuukauden ajan heidän kanssaan metsästellen ja tutkimusretkiä tehden. Miriam oli pelkkää odotusta. Minkälaisia nuo muukalaiset olisivat? Olisivatko ne yhtä herttaisia, kuin Bwana ja My Dear olivat olleet, vai sellaisiako kuin muut hänen tuntemansa valkoihoiset — julmia ja säälimättömiä? My Dear vakuutti hänelle, että kaikki olivat sivistynyttä väkeä, ja että Miriam huomaisi heidät ystävällisiksi, hienotunteisiksi ja rehellisiksi. My Dearia ihmetytti, että Miriam ei vieraita odottaessaan osoittanut minkäänlaista villieläimen vauhkoutta.
Hän vartosi niiden tuloa uteliaana ja jonkinlaisin mieluisin aavistuksin, kun hänelle kerran oli vakuutettu, että ne eivät häntä purisi. Hän ei tosiaan osoittautunut toisenlaiseksi kuin olisi ollut sievä nuori eurooppalaisneiti kuullessaan saavansa odotettua seuraa.
Vihdoin vieraat saapuivatkin. Niitä oli kolme herrasmiestä ja kaksi naishenkilöä — molempien vanhempien herrojen puolisot. Seurueen nuorin jäsen oli hänen jalosukuisuutensa Morison Baynes, nuori, melkoisen varakas mies, joka oli, käytettyään loppuun kaikki Euroopan pääkaupunkien tarjoamat huvittelumahdollisuudet, mielellään ottanut varteen tämän tilaisuuden käydä toiselta mantereelta etsimässä kiihoketta ja seikkailuja.