Hänestä oli kaikki ei-eurooppalainen enemmän tai vähemmän sietämätöntä; mutta silti hän ei ollut laisinkaan vastahakoinen nauttimaan outojen seutujen uutuudesta ja parhaansa mukaan huvittelemaan tutkimalla niiden alkuasukkaitakin, niin torjuttavilta kuin ne kotona olisivatkin saattaneet hänestä näyttää. Sävyltään hän oli säyseä ja kaikille kohtelias — mahdollisesti hitusen jäykempi ja jörömpi niille, joita piti halvemmasta savesta muovattuina, kuin niille harvoille, jotka hän mielessään tunnusti vertaisiksensa.
Luonto oli lahjoittanut hänelle mainion ruumiinrakenteen ja kauniit kasvot sekä riittävän määrän tervettä arvostelukykyä hänen käsittääkseen, että vaikka hän saattoikin nauttia ylemmyytensä tunteista joukkoja kohtaan, niin oli vähän luultavaa, että joukot samasta syystä kovinkaan haltioituivat. Ja niin hän helposti säilytti mitä kansanomaisimman ja miellyttävimmän miehen maineen; ja miellyttävä hän todella olikin. Pieni itsekkyyden häivä tuli toisinaan näkyville, mutta ei koskaan niin tuntuvana, että se olisi rasittanut hänen tovereitaan. Tällainen oli lyhyesti sanoen tämä eurooppalaisen sivistyksen ylellisyyteen tottunut jalosukuinen herra Morison Baynes. Millainen olisi hänen jalosukuisuutensa keskiafrikkalainen Morison Baynes, oli vaikea arvata.
Miriam oli muukalaisten parissa aluksi ujo ja vähäpuheinen. Hänen hyväntekijänsä olivat katsoneet parhaaksi olla mainitsematta hänen omituisesta menneisyydestänsä, ja niin pidettiin häntä heidän kasvattinaan, jonka entisyyttä ei käynyt tiedustaminen, koska siitä ei oltu mainittu. Vieraat tapasivat hänessä herttaisen ja vaatimattoman, nauraa helskyttelevän ja reippaan tytön, jolta eivät koskaan loppuneet omituiset ja huvittavat viidakkotarinat.
Hän oli ratsastellut paljon sen vuoden aikana, jonka oli viettänyt Bwanan ja My Dearin kanssa. Hän tunsi jokaisen puhveleille mieluisan, verhoavan kaislikon joen varrella, jonne ne saapuivat rypemään ja sammuttamaan janoansa. Hän tunsi tusinan verran paikkoja, missä leijonilla oli luolansa, ja kuivemmalla maalla jokaisen juomarapakon aina kolmen neljänkymmenen kilometrin päähän virrasta. Erehtymättömän tarkasti, niin että hänen vaistonsa tuntui melkein yliluonnolliselta, hän osasi vainuta isoimmat kuten pienimmätkin eläimet niiden lymypaikkoihin asti. Mutta erityisesti heitä kaikkia hämmästytti hänen kykynsä silmänräpäyksessä tuntea petojen läsnäolo, joita muut eivät voineet nähdä eivätkä kuulla, vaikka kuinka pinnistivät aistejansa.
Herra Morison Baynesista oli Miriam mitä sievin ja herttaisin toveri. Hän ihastui tyttöön heti alussa. Ehkä varsinkin senvuoksi, että hän ei ollut odottanut tapaavansa tällaista seuraa lontoolaisten tuttaviensa afrikkalaisella maatilalla. He olivat paljon yhdessä, koska olivat pikku seurueen ainoat naimattomat henkilöt. Kokonaan tottumaton kun Miriam oli senkaltaisten miesten seuratoveriksi kuin Baynesin, tenhosi tämä häntä. Hänen kertomuksensa suurista iloisista kaupungeista, jotka hän hyvin tunsi, herättivät neitosessa ihastusta ja ihmettelyä. Siinä, että hänen jalosukuisuutensa Morison aina esiintyi edukseen näissä kuvauksissa, näki Miriam vain mitä iuonnollisimman seurauksen hänen liikkumisestaan tarinansa näyttämöllä; — missä tahansa Morison olikin, siellä täytyi hänen olla sankarina, niin ajatteli tyttö.
Nuoren englantilaisen alituinen läsnäolo himmensi Korakin kuvaa. Sensijaan, että Korak oli ennen ollut hänelle nykyisyyttä, huomasi Miriam nyt, että hän oli pelkkä muisto. Tälle muistolle hän pysyi uskollisena; mutta mitäpä merkitsee muisto kiehtovan todellisuuden rinnalla?
Vieraiden saapumisesta asti Miriam ei ollut koskaan seurannut miehiä metsästysretkille. Hän ei koskaan ollut erikoisesti pitänyt tappamisurheilusta. Jälkien seuraaminen oli hänestä hauskaa, mutta tappamiseen pelkän tappamisen vuoksi hän ei voinut viehättyä, vaikka olikin ollut pieni villitär ja jossakin määrin vieläkin oli. Bwanan käydessä ampumassa riistaa ravinnoksi tyttö oli aina ollut hänen innokkaana kumppaninaan; mutta lontoolaisten vieraiden saavuttua oli metsästäminen raaistunut pelkäksi surmaamiseksi. Tuhoteurastusta isäntä ei kylläkään sallinut; mutta eräretkillä käytiin kuitenkin vain päiden ja taljojen vuoksi eikä muonitustarkoituksessa. Niinpä Miriam jäikin niiltä pois, viettäen päivänsä joko My Dearin kanssa varjoisella kuistilla tai ratsastaen mielikkiponillaan kenttien yli tai metsän reunaan. Sinne hän jätti ratsunsa kytkemättömäksi siksi aikaa kun itse hyppäsi puihin, hetkiseksi antautuakseen siihen eheään riemuun, jota hänen aikaisemman lapsuutensa villiin, vapaaseen elämään palaaminen tuotti.
Silloin välähteli hänen mieleensä jälleen Korakin kuva, ja vihdoin hän väsyneenä hyppimiseen ja heilauttelemaan itseään puusta puuhun oikaisihe tavallisesti jollekin oksalle mukavaan asentoon ja uinaili. Ja sitten, kuten tapahtui tänäänkin, hän havaitsi Korakin piirteiden vähitellen hämärtyvän ja kuvan vaihtuvan toiseksi, ahavoittuneen, puolialastoman tarmanganin muuttuvan pienellä metsästyshevoseila ratsastavaksi khakipukuiseksi englantilaiseksi.
Ja hänen uneksiessaan kuului hänen korviinsa heikosti jonkun matkan päästä säikähtyneen vohlan määkinää. Miriam havahtui heti tarkkaavaiseksi. Ette te tai minä, vaikkapa olisimme kyenneet niin etäältä erottamaan tuon surkean valituksen, olisi sitä tajunneet, mutta Miriam kuuli siinä sellaista kauhua, joka valtaa märehtijän, kun petoeläin on lähettyvillä ja pako mahdoton.
Korakille oli ollut huvina ja urheiluna ryöstää Numalta sen saalis, milloin mahdollista, ja myöskin Miriam oli usein tuntenut vavahduttavaa riemua siepatessaan jonkun herkkupalasen melkein eläinten kuninkaan kidasta. Vohlan määintä palautti nyt hänen mieleensä muiston kaikista entisistä riemunvärähdyksistä. Heti tunsi hän kiihkeää halua jälleen ruveta piilosille kuoleman kanssa.