Nopeasti hän irroitti ratsastushameensa ja heitti sen pois, — se oli kovin hankala, jos mieli vikkelästi pujahdella puiden oksilla. Hänen ratsassaappaansa ja sukkansa saivat seurata hametta, sillä ihmisen paljas jalkapohja ei luiskahtele kuivassa eikä kosteassakaan puunkuoressa, kuten kova saappaanantura. Hän olisi kernaasti riisunut ratsastushousunsakin, mutta My Dearin äidilliset kehoitukset olivat saaneet Miriamin vakuutetuksi, ettei ollut säädyllistä maailmassa vaeltaa alastomana. Hänen kupeellaan riippui metsästyspuukko. Kivääri oli vielä tupessaan ponin häpäällä. Revolveriansa hän ei ollut ottanut mukaansa.
Vohla määki vielä, kun Miriam ryntäsi nopeasti sen suunnalle, jonka hän tiesi johtavan suoraan eräälle juomakuopalle päin. Paikka oli aikaisemmin ollut pelottavassa maineessa sinne kerääntyvien leijonain vuoksi, mutta viimeiseltä ei ollut havaittu petoeläimiä liikuskelevan tämän juomarapakon seutuvilla. Miriam oli kuitenkin varma siitä, että määkimisen syynä oli joko leijonan tai pantterin läsnäolo.
Pian hän sen saisi tietää, sillä hän läheni nopeasti tuota säikähtynyttä eläintä. Eteenpäin rientäessään hän ihmetteli, että äänet yhä kuuluivat samalta kohdalta. Miksei vohla juossut pois? Mutta kun hän tuli pienen eläimen näkyville, selvisi hänelle asia. Vohla oli kytketty paaluun allikon viereen.
Miriam pysähtyi läheisen puun oksille ja tarkkasi ympäröivää aukeamaa nopeilla, läpitunkevilla katseilla. Missä oli metsästäjä? Bwana väkineen ei metsästänyt sillä tavoin. Kuka olikaan sitonut tämän pienen eläin-paran Numan houkutteluksi? Bwana ei koskaan sallinut moisia tekoja alueillansa, ja hänen sanansa oli lakina niille, jotka metsästivät monenkin tunnin matkan päässä hänen maatilaltansa.
Kaiketi joitakin vaeltelevia villejä, ajatteli Miriam; mutta missä ne olivat? Eivät edes hänen terävät silmänsä voineet niitä keksiä. Ja missä oli Numa? Miksei se jo aikoja sitten ollut karannut tämän turvattoman herkkupalan niskaan? Että se oli jossakin lähellä, ilmeni vohlan surkeasta parkumisesta. Ah! Nyt hän sen näki. Se oli vesakkoon kyyristyneenä muutaman metrin päässä Miriamista oikealle. Vohla oli tuulen alapuolella ja saattoi täydelleen tuntea sen pelottavan hajun, joka ei saapunut Miriamin nenään.
Kiertää aukeaman toiselle puolelle, missä puut ulottuivat lähemmäksi vohlaa, hypätä nopeasti pienen eläimen viereen ja katkaista liekaköysi, olisi ollut vain hetkisen työ. Sillä hetkellä saattaisi Numa hyökätä, ja silloin olisi tuskin aikaa ehtiä jälleen puiden turviin. Mutta se olisi kuitenkin mahdollista. Miriam oli selviytynyt pahemmastakin pälkäästä monet kerrat sitä ennen.
Mutta eräs ajatus sai hänet hetkiseksi epäröivänä pysähtymään; se johtui pikemmin näkymättömäin metsästäjäin kuin Numan pelosta. Jos siellä oli vieraita neekereitä, niin keihäät, jotka niillä oli valmiina Numan varalta, voivat yhtä helposti viuhahtaa jokaista vastaan, ken uskalsi päästää irti heidän syöttinsä, kuin saalista kohti, jota he täten koettivat viekoitella ansaan. Taaskin ponnisteli vohla vapautuakseen. Taaskin koski sen surkea valitus tytön sydämen helliin kieliin. Hyljäten varovaisuuden hän alkoi kiertää aukeamaa. Numalta hän vain koetti salata läsnäolonsa. Vihdoin hän pääsi vastakkaiselle puolelle. Hetkiseksi hän pysähtyi tähystämään isoa leijonaa ja näki samassa mahtavan pedon verkalleen kohoavan täyteen korkeuteensa. Kumea karjaisu ilmaisi, että se oli valmis.
Miriam veti veitsensä tupesta ja hyppäsi maahan. Nopeasti juosten riensi hän vohlan luo. Numa näki hänet. Se pieksi hännällään keltaisenruskeita kylkiänsä ja karjui kauheasti. Mutta se jäi hetkiseksi paikoilleen, — kaiketi oli tämä viidakosta niin odottamatta esille juossut outo ilmestys ihmetyttänyt sen toimettomaksi.
Toisetkin silmät katselivat Miriamia — silmät, joissa kuvastui yhtä paljon hämmästystä kuin petoeläimen kellervän vihreissä kehissä. Valkoihoinen, okaisista pensaista rakennetun boman suojaan piiloutunut mies nousi puoliksi, kun tyttö hyppäsi aukeamalle ja ryntäsi vohlaa kohti. Hän näki Numan epäröivän. Hän kohotti kiväärinsä ja tähtäsi petoa rintaan. Tyttö pääsi vohlan luo. Hänen puukkonsa välähti, ja pieni vanki oli vapaa. Määkäisten mennessään se vilisti viidakkoon. Sitten tyttö kääntyi palatakseen puun turviin, josta niin äkkiä ja odottamatta oli hypännyt näkyviin hämmästyttäen jalopeuran, vohlan ja miehen.
Tytön palatessa olivat hänen kasvonsa käännetyt metsästäjään päin. Tämän silmät laajenivat, kun hän näki tytön piirteet. Häneltä pääsi pieni kummastuksen huohotus; mutta nyt vaati leijona hänen koko huomionsa — ällistynyt, vihainen peto hyökkäsi. Hievahtamaton pyssy oli vielä tähdättynä sen rintaan. Mies olisi voinut laukaista ja heti keskeyttää sen hyökkäyksen; mutta tytön kasvot nähdessään hän jostakin syystä epäröi. Eikö hän ehkä halunnut pelastaa neitosta? Vai tahtoiko hän, jos mahdollista, mieluummin jäädä häneltä huomaamatta? Varmaankin viimemainittu seikka pidätti vakavan käden ja liipaisimelle lasketun sormen pienestä painalluksesta, joka ainakin hetkiseksi olisi pysähdyttänyt ison petoeläimen.