Syvällä viidakossa erotti joku toinenkin heikosti sekä ihmisen että Numan tuoksun, ja tämä toinen kohotti päätänsä ja haisteli, kallisti päätänsä ja kuunteli.
"Tulkaa", sanoi Miriam, "ratsastakaamme perätysten, — metsä on yöllä ihmeellisen ihana. Se on kylliksi harva voidaksemme ratsastaa sen lävitse. — Ei ole tarvis pelätä leijonaa", lisäsi hän sitten, havaitessaan miehen hieman epäröivän.
"Bwana sanoo, että näillä tienoin ei ole ollut ihmisten syöjää kahteen vuoteen, ja riistaa on niin runsaasti, että Numan ei tarvitse turvautua ihmislihaan. Ja sitä on niin usein metsästettykin, että se mieluummin pysyy poissa ihmisten ulottuvilta."
"Oh, en minä leijonia pelkää", vastasi Morison. "Ajattelinhan vain, kuinka hiton tukalaa on ratsastaa metsässä. Kaikkine vesakkoineen, risuineen ja mataline oksineen se ei näet juuri tunnu huviratsastusta varten raivatulta."
"Kävelkäämme sitten", ehdotti Miriam, aikoen hypätä satulasta.
"Ei, ei!" huudahti hänen jalosukuisuutensa säikähtyneenä moisesta ehdotuksesta. "Ratsastakaamme", ja hän ohjasi poninsa metsän tummaan pimentoon. Hänen takanaan ratsasti Miriam ja edessäpäin hiiviskeli Numa, leijona, suotuisaa tilaisuutta odotellen.
Ulkona kentällä kirota murahteli yksinäinen ratsastaja, kun nuo kaksi häipyivät hänen näkyvistänsä. Se oli Hanson. Hän oli seurannut heitä maatilalta. Heidän tiensä johti leiriä kohti, joten hänellä oli todennäköinen veruke valmiina, jos he hänet havaitsisivat; mutta he eivät olleet vilkaisseet taaksensa.
Nyt hän kääntyi suoraan sinne päin, missä he olivat painuneet viidakkoon. Nyt hän ei enää välittänyt, huomattiinko hänet vai eikö. Hänellä oli kaksikin syytä välinpitämättömyyteen. Ensimmäinen oli, että hän Baynesin menettelyssä näki itse suunnittelemaansa tytönryöstöä vastaavan toimenpiteen. Jollakin tavalla hän saattaisi kääntää asian omaksi edukseen. Ainakin hän pysyttelisi heidän lähellään ja pitäisi varansa, että Baynes ei saanut tyttöä. Hänen toinen syynsä perustui tietoon eräästä edellisenä iltana hänen leirissään sattuneesta tapauksesta, josta hän ei ollut maininnut huvilassa, peläten kiinnittävänsä kiusallista huomiota liikkeisiinsä ja saattavansa Bwanan neekerit vaaralliseen seurusteluun omien poikiensa kanssa. Hän oli huvilassa kertonut, että puolet hänen miehistään oli karannut. Se juttu olisi piankin voitu havaita valheeksi, jos hänen poikansa olisivat joutuneet Bwanan väen kanssa tuttavallisiin väleihin.
Tapaus, jonka hän oli jättänyt mainitsematta ja joka sai hänet rientämään tytön ja hänen saattajansa perässä, oli sattunut hänen poissaollessaan aikaisin edellisenä iltana. Hänen miehensä olivat istuskelleet leirinuotion ääressä, okapensaista tehdyn korkean boman ympäröiminä joka puolelta, kun äkkiarvaamatta iso leijona loikkasi heidän keskelleen ja sieppasi yhden joukosta. Poloinen sai kiittää yksinomaan toveriensa uskollisuutta ja rohkeutta siitä, että hänen henkensä pelastui, ja sittenkin he olivat vain tuimasti taisteltuaan nälästä raivostunutta petoa vastaan kyenneet ajamaan sen tiehensä palavilla kekäleillä, keihäillä ja kivääreillä.
Tästä tiesi Hanson, että seudulle oli saapunut ihmisten syöjä tai että sellaiseksi oli vanhoilla päivillään kehittynyt joku niistä monista leijonista, jotka öisin samoilivat tasangoilla ja mäillä ja päivisin loikoivat viileässä metsässä. Hän oli tuskin puoli tuntia sitten kuullut nälkäisen leijonan karjuntaa, eikä hänen mielestään juuri ollut epäilystäkään, että ihmisten syöjä vaani Miriamia ja Baynesia. Hän sadatteli englantilaista hölmöksi ja kannusti ratsuansa heidän peräänsä.