Miriam ja Baynes olivat pysähdyttäneet hevosensa pienelle luonnolliselle aukeamalle. Sadan metrin päässä heistä oli Numa kyyristyneenä pensasmetsään, kellervän vihreillä silmillään tuijottaen saaliiseensa ja suonenvedontapaisesti huiskien mutkittelevalla hännällään. Se mittaili matkaa itsensä ja heidän välillään. Se aprikoi, uskaltaisiko hyökätä vai oliko viisaampaa odottaa vielä vähän kauemmin siinä toivossa, että he ratsastaisivat suoraan sen kitaan. Sillä oli verinen nälkä, mutta se oli myöskin hyvin ovela, eikä nyt ollut varaa äkkipikaisella ja huonosti harkitulla hyökkäyksellä panna ateriaansa alttiiksi. Jos se edellisenä iltana olisi odottanut, kunnes neekerit menivät nukkumaan, ei sen olisi tarvinnut nähdä nälkää vielä vuorokautta eteenpäin.
Takana kohosi toinen olento, vainuttuaan sekä sen että ihmisen, istualleen puun oksalla, johon oli paneutunut nukkumaan. Hänen alapuolellaan häämöitti iso ruho keinuen edestakaisin pimeässä. Puussa oleva päästi syvän kurkkuäänen ja pudottausi harmaan järkäleen selkään. Hän kuiskasi sanan toiseen sen isoista korvista, ja Tantor, norsu, kohotti kärsänsä korkealle, heiluttaen sitä ylös ja alas vainutakseen hajun, josta tuo sana oli hänelle vihjaissut. Vielä toinen kuiskaus — oliko se käsky? — ja valtava elukka liikahti kömpelöön, mutta äänettömään hölkkään sitä suuntaa kohti, missä Numa, leijona, ja ratsastajan vainuama outo tarmangani olivat.
Niin mentiin eteenpäin, ja leijonan ja sen saaliin haju kävi yhä voimakkaammaksi. Numa alkoi jo menettää malttinsa. Kuinka kauan täytyisi vielä odottaa riistan saapumista? Se pieksi nyt vihaisesti hännällään. Melkeinpä murisi. Ollenkaan aavistamatta vaaraansa rupattelivat mies ja tyttö pienellä aukeamalla.
Heidän hevosensa olivat ihan kyljitysten. Baynes oli tarttunut Miriamin käteen ja puristi sitä leperrellessään lemmensanoja neidon korvaan.
"Tule Lontooseen minun kanssani", kehoitti hänen jalosukuisuutensa Morison. "Minä voin kerätä safarin, ja olemme jo olleet päiväkauden matkalla rannikkoa kohti, ennenkuin ne aavistavat, että olemme lähteneet."
"Miksi meidän tarvitsee siihen keinoon turvautua", kysyi tyttö.
"Bwanalla ja My Dearilla ei olisi mitään avioliittoamme vastaan."
"Emme voi vielä mennä naimisiin", selitti hänen jalosukuisuutensa Morison. "Sitä ennen on otettava vaari eräistä muodollisuuksista — sinä et niitä käsitä. Kaikki käy hyvin. Me matkustamme Lontooseen. Minä en voi odottaa. Jos rakastat minua, niin sinä tulet. Entä ne apinat, joiden parissa elit? Välittivätkö ne vihkimisestä? Ne rakastivat niinkuin mekin. Jos olisit jäänyt heidän luokseen, olisit mennyt avioksi niiden lailla. Se on luonnon laki, — mikään ihmisten säätämä laki ei voi kumota Jumalan lakeja. Mitäpä eroa siinä on, kunhan vain rakastamme toisiamme? Mitä välitämme kestään maailmassa, paitsi itsestämme? Minä olisin valmis uhraamaan henkeni sinun edestäsi, — etkö sinä uhraa minulle mitään?"
"Te rakastatte minua?" kysyi tyttö. "Menette kanssani naimisiin, kun pääsemme Lontooseen?"
"Sen vannon!" huudahti Baynes.
"Minä lähden mukaanne", kuiskasi Miriam, "vaikken käsitä, miksi se on välttämätöntä." Hän kumartui Morisonia kohti ja tämä syleili häntä ja aikoi painaa huulensa hänen huulilleen.