Samassa pistäysi ison urosnorsun pää aukeamaa reunustavien puiden lävitse. Hänen jalosukuisuutensa Morison ja Miriam, jotka katselivat ja kuuntelivat vain toisiansa, eivät sitä nähneet eivätkä kuulleet, mutta kyllä Numa. Tantorin leveällä päälaella istuva mies näki tytön rakastajansa syleilyssä. Se mies oli Korak; mutta sievästi puettua, sirovartaloista tyttöä hän ei tuntenut Miriamikseen. Siinä oli vain tarmangani naaraineen.
Ja silloin Numa hyökkäsi.
Peläten, että Tantor säikähdyttäisi saaliin karkuun, loikkasi iso peto hirveästi karjaisten esille lymypaikastaan. Maa vapisi sen mahtavasta äänestä. Ponit seisoivat hetkisen kauhusta jähmettyneinä. Hänen jalosukuisuutensa Morison Baynes kalpeni ja kylmeni. Leijona hyökkäsi heitä kohti komean kuun kirkkaassa valossa. Morisonin lihakset eivät enää totelleet hänen tahtoansa — ne antoivat perään suuremmalle voimalle, tottelivat luonnon ensimmäistä lakia. Vaistomaisesti hän iski korkojensa kannukset syvälle poninsa kylkiin ja sivalsi ohjaksilla sen niskaan, lennättäen sen huimasti tasankoa ja turvallisuutta kohti.
Säikähdyksestä kiljaisten kääntyi tytönkin poni ja alkoi kiitää toverinsa perästä. Leijona oli sen lähellä. Ainoastaan tyttö pysyi tyynenä — tyttö ja se puolialaston villi, joka istui hajareisin mahtavan ratsunsa kaulalla ja irvistellen katseli kiihoittavaa, sattuman hänen huvikseen järjestämää näytelmää.
Korakista oli tässä vain kaksi vierasta tarmangania, joita nälkäinen Numa hätyytti. Numalla oli oikeus saalistaa; mutta toinen niistä oli naaras. Korak tunsi sisällistä pakkoa rynnätä sen avuksi. Miksi, sitä hän ei käsittänyt. Kaikki tarmanganit olivat nyt hänen vihollisiansa. Hän oli liian kauan elänyt luontokappaleena tunteakseen voimakkaasti itsessään uinuvia inhimillisiä vaistoja, mutta hän tunsi niitä kuitenkin — ainakin tyttöä kohtaan.
Hän usutti Tantoria eteenpäin. Hän kohotti raskaan keihäänsä ja sinkosi sen leijonan ruumiin liikkuvaan maalitauluun. Tytön poni oli ehtinyt metsän reunaan aukeaman toiselle puolelle. Siellä se joutuisi nopsajalkaisen leijonan helpoksi saaliiksi; mutta raivostunut Numa himoitsi enemmän sen selässä ratsastavaa naista. Häntä kohti se hyppäsi. Korakilta pääsi kummastuksen ja hyväksymisen huudahdus, kun Numa putosi ponin lanteille ja tyttö samassa silmänräpäyksessä kiepsahti ratsultansa yläpuolellaan riippuville puunoksille.
Korakin keihäs iski Numan olkapäähän, suistaen pedon irti hapuilevasta otteesta vimmatusti juoksevan hevosen selästä. Vapautuneena sekä tytön että leijonan painosta kiiti poni eteenpäin pelastusta kohti. Numa takoi ja kiskoi olkapäähänsä tarttunutta heittoasetta, mutta ei voinut sitä irroittaa. Sitten se ryhtyi uudelleen ajoon.
Korak ohjasi Tantorin viidakon eristävään verhoon. Hän ei halunnut, että hänet nähtäisiin, eikä häntä oltukaan nähty. Hanson oli ehtimäisillään metsään, kun hän kuuli leijonan kamalat karjaisut ja tiesi, että se oli ryhtynyt hyökkäykseen. Hetkistä myöhemmin suhahti Morison hänen näkyviinsä, kiitäen kuin hullu turvaa kohti. Mies oli poninsa selkää vasten painuneena kaulaten eläintä tiukasti molemmilla käsivarsillaan ja hakaten kannuksillaan sen kylkiä. Hetkistä myöhemmin ilmestyi toinen poni — ilman ratsastajaa.
Hanson huokasi arvatessaan, mitä viidakon kätkössä oli tapahtunut. Noituen kannusti hän ratsuansa, toivoen ehtivänsä riistää saaliin leijonalta, — kivääri oli hänellä valmiina kädessä. Ja sitten livahti leijona näkyviin karaten tytön ponin jälestä. Hanson ei voinut käsittää. Hän tiesi, että jos Numan oli onnistunut kaapata tyttö, ei se olisi jatkanut toisten takaa-ajoa.
Hän seisahdutti oman ratsunsa, tähtäsi nopeasti ja laukaisi. Leijona pysähtyi reitilleen, kääntyi puraisemaan kylkeänsä ja kierähti sitten kuolleena maahan. Hanson ratsasti eteenpäin metsään, huudellen äänekkäästi tytölle.