"Täällä minä olen", kuului pian vastaus oksien seasta juuri hänen edessään olevista puista. "Osasitteko siihen?"
"Osasin", vastasi Hanson. "Missä te olette? Olittepa aika täpärällä. Se opettaa teitä pysyttelemään poissa viidakosta öiseen aikaan."
Yhdessä he palasivat tasangolle, jossa tapasivat Morisonin verkalleen ratsastamassa heitä kohti. Tämä selitti poninsa pillastuneen, niin että oli ollut perin vaikeaa saada sitä laisinkaan pysähtymään. Hanson irvisti, sillä hän muisti survovat kantapäät, joiden oli nähnyt takovan teräviä kannuksia Baynesin ratsun kylkiin; mutta hän ei virkkanut näkemästään mitään. Hän otti Miriamin taaksensa, ja kaikki kolme ratsastivat ääneti maatilalle päin.
YHDEKSÄSTOISTA LUKU
Korak muistelee
Heidän takanaan sukelsi Korak esiin viidakosta ja sieppasi keihäänsä takaisin Numan kyljestä. Hän hymyili yhä. Hän oli nauttinut näytelmästä tavattomasti. Mutta yksi asia vaivasi hänen ajatuksiaan — hän ei käsittänyt, kuinka tarmanganinaaras oli niin ketterästi kiepsahtanut poninsa selästä ylhäälle puun turviin. Se oli pikemminkin manganin tapaista — hänen menetetyn Miriaminsa tapaista. Hän huokasi. Hänen menetetty Miriaminsa! Hänen pieni, kuollut Miriaminsa! Hän tuumi, voisiko tämä outo naaras muissa suhteissa muistuttaa hänen Miriamiansa. Korak tunsi kiihkeää halua jälleen nähdä hänet ja katseli noiden kolmen hahmon perään, jotka tasaisesti ja pysähtymättä liikkuivat kentällä. Hän koetti arvailla, mikä oli heidän matkansa määrä. Hänen teki mieli seurata heitä, mutta siihen hän kuitenkin jäi seisomaan ja katselemaan, kunnes he olivat häipyneet etäisyyteen. Sivistyneen tytön ja hienon khakipukuisen englantilaisen näkeminen oli herättänyt Korakin mielessä kauan uinuneita muistoja.
Kerran hän oli haaveillut palaamista tuollaisten olentojen maailmaan; mutta Miriamin kuoltua tuntui toivo ja kunnianhimo hänet jättäneen. Hän halusi vain nyt viettää lopunikänsä yksinäisyydessä mahdollisimman etäällä ihmisistä. Huokaisten hän kääntyi verkalleen takaisin viidakkoon.
Maatilalla oli Bwana palaavia seikkailijoita vastassa kuistilla. Heräten yöllä unestaan hän oli kuullut Hansonin kiväärin pamauksen kaukaa kentältä, mikä häntä ihmetytti. Samassa juolahti hänen mieleensä, että miestä, jota hän katsoi vieraaksensa, oli saattanut kohdata tapaturma matkalla leiriin, ja niinpä hän oli noussut ja mennyt pehtoorinsa asuntoon, jossa kuuli, että Hanson oli käynyt siellä aikaisemmin illalla, mutta lähtenyt jo monta tuntia sitten. Palatessaan pehtoorin asunnolta hän oli havainnut karjatarhan portin olevan auki ja lähemmästä tarkastuksesta selvisi, että Miriamin poni oli poissa samoin kuin sekin, jota Baynes useimmiten käytti. Hän otaksui heti, että laukauksen oli ampunut hänen jalosukuisuutensa Morison, ja oli jälleen herättänyt pehtoorin ja valmistautunut lähtemään asiasta selvää ottamaan, mutta huomasikin sitten seurueen saapuvan kentällä.
Englantilaisen selityksiä kuunteli hänen isäntänsä jokseenkin kylmästi. Miriam oli vaiti. Hän näki, että Bwana oli hänelle vihainen. Se oli ensi kerta, ja tyttö tunsi sydämessään haikeaa mielipahaa.
"Mene huoneeseesi, Miriam", sanoi hän; "ja teidän kanssanne, Baynes, tahtoisin nyt heti jutella pari sanaa, jos viitsitte pistäytyä työkammiooni."