Korak pysyi leirin läheisyydessä, pitäen englantilaista huolellisesti silmällä. Hän oli puolittain odottanut tapaavansa tytön molempien ratsastajien määräpaikassa ja tunsi pettymystä, kun ei leirissä huomannutkaan hänestä minkäänlaista merkkiä.
Baynes oli levoton ja käveli edestakaisin puiden alla, vaikka hänen olisi pitänyt levätä kootakseen voimia lähestyvän pakomatkan ponnistuksia varten. Hanson loikoi riippumatossa ja poltteli. He haastelivat vain vähän. Korak oli oikaissut itsensä oksalle tuuhean lehvistöön heidän yläpuolellaan. Näin kului loppu iltapäivästä. Korakin tuli nälkä ja jano. Hän epäili, että kumpikaan miehistä enää lähtisi leiristä ennen aamua, minkä vuoksi hän poistui, mutta etelään päin, koska hänestä oli luultavinta, että tyttö yhä oli siellä.
Puutarhassa rakennusten vieressä käveli Miriam miettiväisenä kuutamossa. Hänen mieltään katkeroitti yhä se hänen käsittääkseen ansaitsematon tylyys, jolla Bwana oli hänen jalosukuisuuttansa Morison Baynesia kohdellut. Hänelle ei ollut mitään selitetty, sillä sekä Bwana että My Dear tahtoivat säästää hänet nöyryytyksestä ja surusta, jota Baynesin kosinnan todellisen tarkoituksen selittäminen olisi hänelle tuottanut. He tiesivät, vaikka Miriam ei tiennyt, että tuo mies ei suinkaan ollut aikonut ottaa häntä vaimokseen, sillä silloin hän olisi tullut suoraan Bwanan puheille, varsin hyvin tietäen, että liittoa ei olisi estetty, jos Miriam todella hänestä välitti.
Miriam rakasti heitä molempia kaiken sen vuoksi, mitä he olivat hänen hyväkseen tehneet; mutta syvällä hänen pienessä sydämessään hehkui villi vapaudenrakkaus, jonka hänen monivuotinen kahlehtimaton itsenäisyytensä viidakossa oli tehnyt hänelle luontaiseksi. Siitä saakka, kun hän oli saapunut Bwanan ja My Dearin huvilaan, tunsi hän nyt ensi kertaa itsensä siellä kuin vangiksi.
Kuin häkkiin suljettu tiikeri käveli tyttö pitkin tarhaa. Kerran hän pysähtyi ulkoaidalle ja kuunteli pää kallellaan. Mitä hän oli kuullut? Paljaiden ihmisjalkain sipsutusta ihan puutarhan takaa. Hän kuunteli hetkisen. Ääni ei toistunut. Sitten hän alkoi taas levottomasti kävellä. Hän joutui puutarhan perälle, kääntyi ja palasi alkupäätä kohti. Nurmella lähellä aitaa verhoavia pensaita, mihin kuutamon hohde osui kirkkaana, oli valkoinen kirjekuori, jota ei ollut siinä ollut silloin, kun hän hetkistä varemmin oli kääntynyt melkein samalla kohdalla.
Miriam pysähtyi äkkiä kävelyssään, kuunteli taas ja haisteli — kuin naarastiikeri konsaan — valppaana, valmiina. Pensaiden taakse kyykistyneenä tirkisteli alaston, musta viestintuoja lehvien välitse. Hän näki tytön astahtavan lähemmäksi kirjettä, joka siis oli huomattu. Mies nousi ääneti ja hiipien pitkin karjapihaan päin viettäviä varjoja hävisi pian näkyvistä.
Miriamin harjaantuneet korvat kuulivat neekerin jokaisen liikkeen. Hän ei yrittänyt ottaa tarkemmin selvää siitä, kuka se oli. Hän oli jo arvannut miehen herra Morison Baynesin lähettämäksi sanansaattajaksi. Hän kumartui ottamaan kuoren maasta. Reväistyään sen auki hän luki helposti sisällön kuun kirkkaassa valossa. Kirjelappu oli Baynesilta, kuten hän oli aavistanutkin.
"En voi matkustaa pois sinua enää näkemättä", sanottiin siinä. "Tule aukeamalle aikaisin huomenaamulla lausumaan minulle jäähyväiset. Tule yksin!"
Siinä oli vähän enemmänkin — sanoja, jotka saivat hänen sydämensä sykkimään nopeammin ja nostattivat onnellisen punan hänen poskilleen.