Karkaaminen
Oli vielä pimeä, kun hänen jalosukuisuutensa Morison Baynes lähti kohtauspaikalle. Hän halusi saada oppaan, koska muka ei varmasti osannut määrätylle pikku aukeamalle. Tositeossa oli yksinäinen ratsastus pimeässä ennen auringonnousua ollut hänen rohkeudelleen liikaa, ja senvuoksi hän kaipasi seuraa. Neekeri pantiin siis juoksemaan jalkaisin hänen edellään. Hänen jälessään ja yläpuolellaan liikkui Korak, joka oli herännyt leiristä kuuluvaan meluun.
Kello oli yhdeksän, kun Baynes pysähdytti ratsunsa aukeamalle. Miriam ei ollut vielä saapunut. Neekeri laskeusi lepäämään. Baynes nojaili satulassaan. Korak oikaisihe mukavasti korkealle oksalle, mistä saattoi, kenenkään häntä itseänsä näkemättä, tarkata alapuolellaan olevia.
Kului tunti. Baynes ilmaisi hermostumista. Korak oli jo arvannut, että nuori englantilainen oli saapunut tänne jotakuta toista tapaamaan, eikä hän enää ollut laisinkaan epätietoinen siitä, ken se toinen oli. Tappaja oli oikein hyvillään, että pian jälleen saisi nähdä näppärän tytön, joka oli niin suuresti ollut Miriamin kaltainen.
Samassa kuului Korakin korviin lähenevää kavioiden kapsetta. Tyttö oli tulossa! Hän oli melkein ehtinyt aukeamalle, ennenkuin Baynes havaitsi mitään, ja kun hän sitten vilkaisi sinnepäin, puhkaisivat tytön hevosen pää ja hartiat tuuhean lehväverhon, ja Miriam ratsasti näkyviin. Baynes kannusti ratsuansa häntä kohti. Korak tirkisteli tutkivasti alas tyttöön, mielessään noituen leveälieristä hattua, joka kätki hänen piirteensä puustakurkkijan näkyvistä. Tyttö ja englantilainen olivat nyt vastatusten. Korak näki miehen tarttuvan hänen molempiin käsiinsä ja puristavan häntä rintaansa vasten ja sitten miehen kasvojen hetkiseksi kätkeytyvän saman leveän lieren alle, joka peitti tytön piirteitä. Hän aavisti heidän huultensa kohtaavan, ja suloisiin muistoihin yhtyvä tuskanvihlaus sai hänet hetkiseksi sulkemaan silmänsä sillä vaistomaisella lihasten liikkeellä, jolla koetamme sielustamme sulkea pois kiusalliset mielikuvat.
Kun hän jälleen katsahti heihin, olivat he vetäytyneet erilleen ja keskustelivat vakavasti. Korak käsitti miehen kehoittavan johonkin. Yhtä selvää, oli, että tyttö vastusteli. Monet hänen liikkeistään ja se tapa, jolla hän keikautti päätänsä ylöspäin ja oikealle ja nykäytti leukaansa, muistuttivat Korakille Miriamia vielä enemmän. Ja kun keskustelu päättyi, otti mies tytön jälleen syliinsä painaakseen hänen huulilleen jäähyväissuukon. Jälkimäinen kääntyi ja ratsasti takaisin sinne päin, mistä oli tullut. Mies istui satulassaan, tarkaten häntä. Viidakon syrjässä kääntyi tyttö huiskuttamaan hänelle vielä kerran hyvästi.
"Ensi yönä!" huusi tyttö keikauttaen päätänsä taaksepäin, kirkaistessaan nuo sanat heitä erottavan pienen välimatkan yli, ja silloin hän ensi kertaa paljasti kasvonsa ylhäällä puussa väijyvälle Tappajalle. Tämä säpsähti ikäänkuin nuoli olisi lävistänyt hänen sydämensä. Hän vapisi ja värisi kuin lehti. Hän sulki silmänsä, painaen kämmenensä niiden yli, ja sitten hän avasi ne jälleen ja katsoi, mutta tyttö oli lähtenyt — vain huojuvat lehvät osoittivat viidakon reunassa, mihin hän oli hävinnyt. Se oli mahdotonta! Eihän se voinut olla totta! Ja kuitenkin hän oli omin silmin nähnyt Miriaminsa — hiukan vanhempana vain, vartaloltaan pyöristyneempänä ja kypsyneempänä ja hitusen muuttuneena muutenkin, entistä kauniimpana ja kuitenkin yhä hänen pikku Miriaminansa. Niin, hän oli nähnyt kuolleen jälleen elävänä, nähnyt Miriaminsa ruumiillistuneena. Hän eli! Hän ei ollut kuollut. Hän oli todella nähnyt oman Miriaminsa — nähnyt toisen miehen syleilyssä! Ja tuo mies istui nyt hänen alapuolellaan helposti tavoitettavissa. Korak, Tappaja, hyväili raskasta keihästänsä. Hän leikki vyötäisiltään roikkuvalla ruohoköydellä. Hän siveli lanteeltaan riippuvaa metsästyspuukkoa. Ja hänen alapuolellaan huusi mies torkkuvaa opastansa, nykäisi poniansa suitsista ja lähti liikkeelle pohjoiseen päin. Yhä istui Korak, Tappaja, yksinään puussa. Nyt riippuivat hänen kätensä veltosti sivuilla. Hänen aseensa ja aikomuksensa olivat hetkiseksi unohtuneet. Korak mietti. Hän oli huomannut Miriamissa tapahtuneen omituisen muutoksen. Kun he olivat viimeksi olleet yhdessä, oli Miriam ollut pieni puolialaston mangani — villi, sivistymätön raakalainen. Silloin ei Miriam ollut tuntunut hänestä raakalaiselta; mutta nähtyään nyt hänessä tapahtuneen muutoksen Korak tajusi, millainen hän oli ennen ollut — tosin ei osattomampi sivistyksen silauksesta kuin hän itse yhä edelleen raakalaiseksi jääneenä.
Mutta hän rakasti Miriamia yhä, ja mustasukkaisuus kirvelsi hänen sieluansa, kun hän muisteli nähneensä tytön siron englantilaisen sylissä. Mitä aikeita tuolla miehellä oli tyttöä kohtaan? Rakastiko se todella Miriamia? Kuinka kukaan olisi voinut olla häntä rakastamatta? Ja että Miriam myös rakasti häntä, siitä oli Korakilla riittävät todistukset. Jollei tyttö olisi häntä rakastanut, ei hän olisi vastaanottanut hänen suudelmiansa. Hänen Miriaminsa rakasti toista! Pitkän ajan hän salli tämän kamalan totuuden syöpyä sieluunsa, ja sen mukaan hän koetti suunnitella vastaista toimintaansa. Sydämessään hän tunsi kiivasta halua seurata miestä ja tappaa hänet; mutta aina kohosi hänen tietoisuuteensa ajatus: "Miriam rakastaa häntä." Saattaisiko hän tappaa Miriamin rakastaman olennon? Hän pudisti surullisesti päätänsä. Ei, hän ei voinut. Sitten hänessä heräsi osittain päätös seurata Miriamia ja puhutella häntä. Hän liikahti jo lähteäkseen, mutta vilkaisi sitten alastomuuteensa ja häpesi. Hän, brittiläisen päärin poika, oli niin hukannut elämänsä, niin alentautunut luontokappaleiden tasalle, että häpesi mennä rakastamansa naisen luo ja tunnustaa hänelle lempensä. Hän häpesi mennä tapaamaan pientä arabialaistyttöä, entistä viidakkotoveriaan, jonka kanssa oli lapsena leikkinyt. Sillä mitä hänellä oli tytölle tarjottavana?
Vuosikausia olivat hänen elämänsä olot estäneet häntä palaamasta vanhempiensa luo, ja vihdoin oli ylpeydentunne karkoittanut hänen mielestään vihoviimeisenkin sensuuntaisen ajatuksen. Yrmeä kohtelu, jota hän oli saanut osakseen ihmisten taholta, sekä mustain että valkoisten, oli vaikuttanut hänen mieleensä silloin, kun se vielä oli muokattavissa ja vaikutuksille herkkä. Hänessä oli vakiintunut se usko, että ihmiset olivat sotakannalla häntä vastaan, ja niinpä hän oli Miriamista saanut ainoan inhimillisen toverin, jota hän toivoi ja kaipasi. Kun tyttö oli häneltä siepattu, oli hänen surunsa ollut niin raskas, että aikomus etsiä ihmisten seuraa kävi yhä mahdottomammaksi ja vastenmielisemmäksi. Hän tuumi, että arpa oli lopullisesti ja ainaiseksi heitetty. Omasta tahdostaan hän oli tullut luontokappaleeksi; sellaisena hän oli elänyt ja sellaisena hän kuolisikin.
Nyt kun oli liian myöhäistä, katui hän sitä. Sillä nyt oli Miriam, joka yhä oli elossa, ilmestynyt hänelle niin kehittyneenä ja edistyneenä, että oli joutunut kokonaan pois hänen elämänsä piiristä. Kuolemakaan ei olisi voinut viedä häntä kauemmaksi. Omassa maailmassaan rakasti tyttö omaa vertaistansa. Ja Korak tiesi, että se oli oikein. Miriam ei ollut häntä varten — alastonta, villiä apinaa varten. Ei, Miriam ei ollut Korakia varten; mutta Korak oli yhä hänen. Jollei hän voinut saada Miriamia ja onnea, tekisi hän ainakin kaiken voitavansa auttaakseen Miriamia onneen. Hän tahtoi seurata nuorta englantilaista. Ensiksikin hän tahtoi tietää, että mies ei aikonut tehdä Miriamille pahaa, ja senjälkeen hän, vaikka mustasukkaisuus raastoikin hänen sydäntänsä, vartioisi Miriamin tähden miestä, jota Miriam rakasti. Mutta, auta armias, jos tuo mies aikoi tehdä tytölle vääryyttä!