Hän oli seurannut Miriamia nähtyään tämän tulevan ja menevän, koska hyvin tiesi hänen tiensä suunnasta, että missä tahansa hän oli löytänyt turvapaikan, se oli tasangon tuolla puolen, ja kun hän ei halunnut, että tyttö hänet näkisi, ei hän huolinut uskaltautua avoimelle kentälle häntä tavoittamaan. Yhtä viisasta oli pysytellä kosketuksissa nuoren miehen kanssa, ja juuri niin hän päättikin tehdä.
Teistä ja minusta olisi mahdollisuus keksiä hänen jalosukuisuutensa Morison viidakosta, päästettyämme hänet niin pitkän taipaleen edellemme, saattanut näyttää perin vähäiseltä; mutta niin ei laisinkaan ollut Korakin laita. Hän arvasi, että valkoinen mies palasi leiriinsä; mutta vaikka hän olisi menetellyt toisinkin, oli Tappajan helppo asia seurata ratsastajan jälkiä, jota saattamassa vielä oli toinen mies jalkaisin. Päiväkausienkin kuluttua olisivat moiset jäljet riittävän selvät opastaakseen Korakin erehtymättä perille, kun taas jokunen tunti jätti ne hänelle yhtä ilmeisiksi kuin niiden polkijat olisivat itse vielä olleet näkyvissä.
Ja niinpä tapahtui, että muutama minuutti senjälkeen kun Hanson oli tervehtinyt leiriin palaavaa jalosukuista Morison Baynesia, livahti Korak rasahduksetta sen lähellä kasvavaan puuhun. Siellä hän lymysi myöhäiseen iltapäivään, eikä nuori englantilainen vieläkään näkynyt lähtevän leiristä liikkeelle. Olikohan Miriam tulossa sinne? tuumi Korak. Vähää myöhemmin Hanson ja yksi hänen mustistaan ratsasti leiristä. Korak vain totesi sen. Hän ei erikoisemmin välittänyt siitä, mitä jotkut muut seurueen jäsenistä, paitsi nuori englantilainen, tekivät.
Tuli pimeä, ja yhä viipyi nuori mies leirissä. Hän söi illallista ja poltti senjälkeen monta savuketta. Sitten hän alkoi kävellä edestakaisin telttansa edessä. Paivelusneekerinsä hän piti luonaan alati täyttelemässä nuotiota. Kuului leijonan yskäisy, ja hän meni telttaansa, palaten sieltä pikakivääri kädessä. Jälleen kehoitti hän neekeriä lisäämään risuja tuleen. Korak näki, että hän oli hermostunut ja peloissaan, ja Korakin huuli kiertyi halveksivaan virnistykseen.
Tuoko oli syrjäyttänyt hänet Miriamin sydämessä? Oliko tuokin mies, joka vapisi, kun Numa yskäisi? Kuinka voisi moinen miekkonen suojella Miriamia viidakon lukemattomilta vaaroilta? Ah, mutta hänenhän ei sitä tarvinnutkaan tehdä. He eläisivät eurooppalaisen sivistyksen turvissa, palkattujen, sotilaspukuisten miesten vartioimina. Mitäpä urheutta eurooppalaiselta vaadittiin kainaloisensa kaitsemisessa? Korakin huuli venähti jälleen virnistykseen.
Hanson oli, mukanaan neekeripalvelija, ratsastanut suoraan aukeamalle. Oli jo pimeä, kun he saapuivat perille. Jättäen neekerin sinne ratsasti Hanson tasangon syrjään, pidellen suitsista hänen hevostaan. Siellä hän odotti. Kello oli yhdeksän, ennenkuin hän näki yksinäisen olennon ratsastavan täyttä neliä häntä kohti kartanon suunnalta. Muutamia minuutteja myöhemmin pysähdytti Miriam hevosensa hänen viereensä. Tyttö oli hermostunut, ja hänen poskensa hehkuivat. Hansonin tuntiessaan hän peräytyi säpsähtäen.
"Herra Baynesin hevonen kaatui hänen päällensä, ja hän nyrjähdytti nilkkansa", riensi Hanson selittämään. "Hänen oli vaikea tulla, minkä vuoksi hän lähetti minut neitiä vastaan, saattaakseni neidin leiriin."
Tyttö ei voinut pimeässä nähdä ahnetta, voitonriemuista ilmettä puhujan kasvoilla.
"Meidän on parasta rientää", jatkoi Hanson, "sillä nyt pitää ajaa aika rivakasti, jollemme tahdo, että meidät tavoitetaan."
"Loukkautuiko hän pahasti?" kysyi Miriam.