"Vain pieni nyrjähdys", vastasi Hanson. "Hän kykenee kyllä ratsastamaan; mutta meistä kummastakin oli viisaampaa, että hän tämän yön makaisi ja lepäisi, sillä lähiviikkoina tulee paljon rasittavaa ratsastusta."
"Niin", myönsi tyttö.
Hanson käänsi poninsa, ja Miriam seurasi häntä. He ratsastivat viidakon syrjää pitkin pohjoiseen lähes kaksi kilometriä ja kääntyivät sitten suoraan länteen. Miriam seurasi kiinnittämättä suurta huomiota suuntaan. Hän ei tarkoin tiennyt, missä Hansonin leiri oli, eikä aavistanut, että tämä ei vienytkään häntä sinne päin. Kaiken yötä he ratsastivat länttä kohti. Aamun tullen Hanson salli pienen pysähdyksen heidän murkinoidakseen; sitä varten hän ennen leiristä lähtöä oli sullonut molemmat satulapussinsa ruokavaroja täyteen. Sitten he pyrkivät taas eteenpäin eivätkä pysähtyneet toistamiseen, ennenkuin Hanson keskipäivän helteessä seisahdutti ratsunsa ja viittasi tyttöä astumaan satulasta maahan.
"Nukahdamme tässä hetkisen ja panemme ponit ruohikkoon syömään", sanoi hän.
"En aavistanutkaan, että leiri on niin etäällä", huomautti Miriam.
"Minä käskin niitä lähtemään liikkeelle päivänkoitossa", selitti kauppias, "jotta pääsemme hyvään alkuun. Tiesin, että te ja minä voimme helposti saavuttaa kuormitetun safarin. Kenties emme tavoita niitä ennenkuin vasta huomenna."
Mutta vaikka he matkustivat osan yöstä ja koko seuraavan päivän, ei näkynyt merkkiäkään heidän edellään liikkuvasta safarista. Viidakkoelämässä kehittynyt huomiokyky teki Miriamille selväksi, että kukaan ei ollut samonnut heidän edellään moneen päivään. Silloin tällöin hän näki joitakin vanhoja jälkiä, hyvin vanhoja, monien jalkain polkemia. Enimmäkseen he seurasivat tätä selvästi merkittyä uraa norsupolkuja pitkin ja puistomaisten lehtojen läpi. Se oli ihanteellinen reitti, kun oli ratsastettava nopeasti.
Vihdoin kävi Miriam epäluuloiseksi. Vähitellen oli hänen vieressään ratsastavan miehen sävy alkanut muuttua. Usein hän joutui panemaan merkille, että Hanson ahmi häntä silmillään. Alati tunkeutui hänen mieleensä aikaisempi epäluulo entisestä tutustumisesta. Joskus, jossakin, hän oli tämän miehen ennen tavannut. Kauppias ei näkynyt ajaneen partaansa moneen päivään. Vaalea sänki oli alkanut peittää hänen kaulaansa, poskiansa ja leukaansa, ja samalla vakiintui tytössä se tunne, että mies ei ollut hänelle outo.
Mutta vasta seuraavana päivänä alkoi Miriam kapinoida. Hän pysähdytti vihdoin poninsa ja ilmaisi epäilynsä. Hanson vakuutti hänelle, että leiri oli ainoastaan muutaman kilometrin päässä.
"Meidän olisi pitänyt saavuttaa heidät eilen", sanoi hän. "Niiden on täytynyt marssia paljoa nopeammin kuin luulin mahdolliseksi."