"Tästä he eivät ole ollenkaan menneet", sanoi Miriam. "Jäljet, joita olemme seuranneet, ovat viikkoja vanhat."
Hanson nauroi.
"Oh, sekö on vikana, niinkö?" huudahti hän. "Miksette sitä ennen sanonut? Olisin voinut helposti selittää. Me emme ratsasta samaa reittiä, mutta vielä tänään pääsemme heidän jäljilleen, ellemme heitä itseä tavoittaisikaan."
Nyt vihdoinkin tiesi Miriam, että mies valehteli hänelle. Mikä hupsu hänen täytyi ollakaan luullakseen, että kukaan voisi uskoa niin naurettavaa selitystä! Kuka olisi kyllin typerä uskoakseen, että he jo olisivat voineet odottaa tavoittavansa toisen joukon — ja Hanson oli tosiaan vakuutellut sitä joka hetki odottaneensa, — kun sen reitti yhtyisi heidän omaansa vasta penikulmain päässä?
Miriam salasi kuitenkin mietteensä, suunnitellen karkaamista ensi tilaisuudessa kun ehkä sattuisi olemaan riittävän välimatkan päässä vangitsijastaan, jollaisena hän Hansonia nyt piti, jotta voisi jotakuinkin varmasti toivoa ehtivänsä hänen ulottuvistaan. Hän tarkkasi miehen kasvoja alati, milloin se vain huomaamatta kävi päinsä. Ärsyttävästi ilvehtivät yhä nuo tutunomaiset piirteet hänen muistelemisyrityksilleen. Missä hän oli tuon miehen tavannut? Missä oloissa he olivat kohdanneet toisensa ennenkuin Miriam oli nähnyt hänet Bwanan maatilalla? Hän ajatteli niitä harvoja valkoisia miehiä, joita koskaan oli tuntenut. Muutamia sellaisia oli saapunut viidakkoon hänen isänsä duariin. Harvoja kylläkin, mutta sentään joitakuita. Ah, nyt hän tiesi! Siellä hän oli Hansonin nähnyt! Hän oli jo pääsemäisillään selville siitä, kuka tuo mies oli, mutta hetkistä myöhemmin petti hänen muistinsa jälleen. Oli iltapäivän puoliväli, kun he äkkiä putkahtivat viidakosta leveän ja tyynen virran partaalle. Sen takaa vastapäiseltä rannalta eroitti Miriam korkealla okaisista pensaista kyhätyllä varustuksella ympäröidyn leirin.
"Olemme vihdoinkin perillä", sanoi Hanson. Hän veti revolverin tupesta ja laukaisi ilmaan. Heti syntyi liikettä leirissä joen toisella puolella. Mustia miehiä juoksi alas virran partaalle. Hanson huusi niille. Mutta ei näkynyt merkkiäkään hänen jalosukuisuudestaan Morison Baynesista. Isäntänsä ohjeita totellen astui neekereitä kanoottiin, ja he soutivat joen yli. Hanson sijoitti Miriamin pieneen alukseen ja astui siihen itsekin jättäen kaksi neekeriä vartioimaan hevosia, joita noutamaan kanootin oli määrä palata uittaakseen ne ylitse leirin-puoliselle rannalle. Leiriin tultuansa Miriam kysyi Baynesia. Hetkeksi oli hänen pelkonsa tyyntynyt, kun hän näki leirin, jota oli alkanut pitää pikemminkin satuna. Hanson osoitti aitauksen keskellä olevaa ainoata telttaa.
"Tuolla", sanoi hän ja lähti astumaan edellä sitä kohti. Heidän päästyään teltalle hän kohotti ovikaistaletta ja viittasi Miriamia menemään sisälle. Miriam meni ja katseli ympärilleen. Teltta oli tyhjä. Hän kääntyi Hansoniin päin. Miehen kasvoilla oli leveä virnistys.
"Missä on herra Baynes?" kysyi neitonen.
"Hän ei ole täällä", vastasi Hanson. "En ainakaan minä häntä näe; näkeekö neiti? Mutta minä olen täällä, ja minä olen hitto soikoon uljaampi mies kuin hän konsaan. Ette häntä enää tarvitse, kun olette saanut minut", ja nauraa hohottaen hän tavoitti tyttöä.
Miriam ponnisteli vapautuakseen. Hanson tarrautui hänen käsivarsiinsa ja ruumiiseensa voimakkain, puristavin ottein ja työnsi häntä verkalleen taemmaksi teltan perälle kasattuja huopapeitteitä kohti. Hänen kasvonsa olivat lähellä tytön kasvoja. Hänen silmänsä kapenivat kahdeksi kuumeiseksi, kiihkeää intohimoa hehkuvaksi raoksi. Ponnistellessaan irti Miriam tuijotti suoraan hänen kasvoihinsa, ja silloin muistui äkkiä hänen mieleensä samanlainen kohtaus, jossa hän oli ollut mukana, ja nyt hän tunsi hätyyttäjänsä täydellisesti. Se oli sama ruotsalainen Malbin, joka oli hyökännyt hänen kimppuunsa kerran ennen, joka oli ampunut häntä auttamaan rientäneen toverinsa ja jonka käsistä Bwana oli hänet pelastanut. Miehen sileiksi ajellut kasvot olivat hänet pettäneet, mutta jälleen orastava parta ja olosuhteiden yhtäläisyys palauttivat tuntemisen nopeasti ja varmasti.