Mutta sittenkään, kun hän oli löytänyt vanhan tutun oksansa ja paneutui levolle, ei häntä nukuttanut. Hän oli kauan valveilla, ajatellen ja uneksien. Katsellen taivaalle hän tarkkaili kuuta ja tähtiä. Hän aprikoi mitä ne olivat ja mikä voima esti ne putoamasta. Hänellä oli tutkijan mieli. Aina oli hänen mielessään herännyt kysymyksiä kaikesta, mitä hänen ympärillään tapahtui; mutta koskaan ei ollut ketään ollut vastaamassa hänen kysymyksiinsä. Lapsena ollessaan hän olisi tahtonut tietää, mutta hänelle ei oltu suotu juuri lainkaan tietoja; miehenä ollessaan häntä kalvoi sama voimakas tyydyttämätön tiedonjano.
Hän ei koskaan oikein tyytynyt vain huomaamaan, että jotakin tapahtui; hän halusi tietää, miksi se tapahtui. Hän tahtoi tietää, mikä pani kaikki liikkeelle. Elämän arvoitus oli hänestä äärettömän mielenkiintoinen. Kuolema oli ihmeellinen ilmiö, jota hän ei jaksanut täysin käsittää. Lukemattomia kertoja hän oli tutkinut surmaamiensa otusten sisäistä rakennetta ja kerran tai pari avannut rintaontelon kyllin ajoissa nähdäkseen sydämen vielä sykkivän.
Hän oli kokemuksesta oppinut, että tähän elimeen osunut puukonpisto aiheutti heti kuoleman yhdeksässä tapauksessa kymmenestä, kun hän taas sai lukemattomia kertoja iskeä vastustajaansa muihin kohtiin edes tekemättä häntä taistelukyvyttömäksi. Ja niin hän oli johtunut pitämään sydäntä eli, kuten hän sitä nimitti, "punaista, hengittävää kapinetta" elämän tyyssijana ja alkuna.
Aivoja ja niiden toimintaa hän ei ymmärtänyt lainkaan. Että hänen aistihavaintonsa siirtyivät aivoihin, missä ne selitettiin, luokitettiin ja arvioitiin, siitä hänellä ei ollut pienintäkään aavistusta. Hän luuli, että hänen silmänsä tiesivät, kun ne näkivät, korvat, kun ne kuulivat ja nenä, kun se tunsi hajua.
Hän piti kurkkuaan, ihoaan ja hiuksiaan tunteiden pääasiallisina tyyssijoina. Kun Kaafa oli surmattu, oli hänen kurkussaan tuntunut omituinen, tukahduttava tunne; jos hän kosketti Histahia, niin hänen koko ihostaan tuntui pahalta; ja vihollisen lähestyminen sai hänen hiuksensa nousemaan pystyyn.
Jos voitte, niin kuvitelkaa mielessänne lasta, joka aprikoi luonnon ihmeitä ja on pakahtumaisillaan kyselynhalusta. Kuvitelkaa sitten, että hänen ympärillään on vain viidakon eläimiä, joista hänen tiedustelunsa olisi yhtä outoa kuin sanskritin kieli. Jos hän kysyi Guntolta, mikä aiheutti sateen, niin iso, vanha apina vain töllisteli häntä hetkisen mykkänä hämmästyksestä ja ryhtyi sitten jälleen hauskaan ja mieltäylentävään puuhaansa, etsimään kirppuja; ja kun hän tiedusti Mumgalta, joka oli hyvin vanha ja jonka olisi pitänyt olla hyvin viisas, mutta joka ei ollut, mistä syystä eräät kukat sulkeutuivat, kun Kudu oli poistunut taivaalta, ja toiset kukat taas aukenivat yöllä, niin hän sai ällistyksekseen nähdä, ettei Mumga ollut lainkaan pannut merkille näitä mielenkiintoisia seikkoja, vaikka hän voi tuumalleen ilmoittaa, missä lihavimmat toukat piilivät.
Tarzanista nämä seikat olivat ihmeitä. Ne vetosivat hänen järkeensä ja mielikuvitukseensa. Hän näki kukkien sulkeutuvan ja avautuvan; hän näki eräiden kukkien aina kääntyvän aurinkoon päin; hän näki lehtiä, jotka liikkuivat, vaikkei lainkaan tuullut; hän näki köynnösten elollisten olentojen lailla kiipeävän isojen puiden runkoja ja oksia myöten; ja Apinain Tarzanista kukat, köynnökset ja puut olivat elollisia olentoja. Usein hän puheli niille, kuten myöskin Gorolle, kuulle ja Kudulle, auringolle, ja oli aina pahoillaan, kun ne eivät vastanneet. Hän kyseli niiltä monenlaisia; mutta ne eivät voineet vastata, vaikka hän tiesi, että suhina oli lehtien kieltä — ne puhelivat keskenään.
Tuulen aiheuttajana hän piti puita ja ruohoa. Hän arveli niiden huojuttavan itseään edestakaisin, synnyttäen tuulta. Millään muulla tavoin hän ei kyennyt selittämään tätä ilmiötä. Sateen aiheuttajana hän taas piti tähtiä, kuuta ja aurinkoa; mutta hänen olettamuksensa ei ollut lainkaan viehättävä eikä runollinen.
Kun Tarzan tänä iltana virui aatoksissaan, välähti hänen tuotteliaaseen mielikuvitukseensa selitys kuusta ja tähdistä. Hän kerrassaan ihastui siitä. Taug nukkui läheisessä haarautumassa. Tarzan hyppäsi hänen viereensä.
"Taug!" hän huudahti. Heti oli kookas uros valveilla niskakarvat pörhössä, sillä öinen kutsu sai hänet aavistamaan vaaraa, "Katsos, Taug!" intoili Tarzan, osoittaen tähtiä. "Katso Numan, Saborin, Shitan ja Dangon silmiä. Ne vaanivat Goron ympärillä karatakseen hänen kimppuunsa ja tappaakseen hänet. Näetkö Goron silmät ja nenän ja suun? Ja hänen kasvoiltaan hohtava valo on sen ison nuotion valoa, jonka hän on virittänyt ajaakseen Numan, Saborin, Shitan ja Dangon kauaksi.