Myöskin toiset sen kuulivat ja näkivät — he olivat rohkeita, kamalannäköisiksi maalattuja sotureita ja puristivat hervottomilla sormillaan raskaita sotakeihäitään. Numan, leijonan kimppuun he olisivat karanneet pelottomasti. Monta kertaa itseään lukuisampia mustia sotureita vastaan he olisivat rientäneet suojaamaan päällikköään; mutta tämä kammottava viidakonhaltia herätti heissä kauhua. Hänen syvästä rinnastaan humahteleva pedonmurina ei ollut lainkaan inhimillinen; inhimillisiä eivät myöskään olleet paljastetut hampaat eivätkä kissamaiset hyppäykset. Mbongan sotureita hirvitti — hirvitti siihen määrin, etteivät he uskaltaneet poistua turvallisilta tuntuvista majoistaan, vaan katselivat syrjästä, kun petomies hypähti suoraan heidän vanhan päällikkönsä niskaan.
Mbonga kaatui, kiljaisten kauhusta. Hän oli liian säikähtynyt yrittääkseenkään puolustautua. Hän vain virui vastustajansa alla pelon lamauttamana, kirkuen täyttä kurkkua. Tarzan nousi polvilleen hänen selkäänsä. Hän käänsi Mbongan selälleen, niin että hänen kurkkunsa näkyi ja katsoi häntä silmiin; sitten Tarzan veti esille pitkän, terävän puukkonsa, saman puukon, jonka John Clayton, loordi Greystoke, oli tuonut Englannista monta vuotta sitten. Hän laski sen lähelle Mbongan kurkkua. Neekerivanhus uikutti pelosta, rukoillen armoa sellaisella kielellä, jota Tarzan ei ymmärtänyt.
Ensimmäisen kerran apinamies tarkasteli päällikköä läheltä. Hän näki vanhan miehen, hyvin vanhan miehen, jolla oli laiha kaula ja kurttuiset kasvot — kuivettuneet, pergamenttimaiset kasvot, ne muistuttivat hieman pieniä apinoita, jotka Tarzan niin hyvin tunsi. Hän näki miehen silmistä, kuvastuvan kauhun — Tarzan ei ollut milloinkaan ennen nähnyt sellaista kauhua minkään eläimen silmissä eikä niin säälittävää armonpyyntöä minkään olennon kasvoilla.
Apinamiehen käsi pysähtyi hetkeksi, ikäänkuin joku olisi sitä pidättänyt. Hän ihmetteli, miksi hän epäröi surmata; tällä tavoin hän ei ollut vitkastellut koskaan ennen. Vanhus näytti surkastuvan ja kutistuvan mitättömäksi luusäkiksi hänen katseensa edessä. Neekeri oli niin heikko, avuton ja kauhistunut, että apinamiehen valtasi suuri halveksuminen; mutta hän tunsi myöskin jotakin muuta, jotakin, mikä Apinain Tarzanille oli uutta viholliseen nähden. Se oli sääliä — sääliä pelästynyttä vanhaa mies-raukkaa kohtaan.
Tarzan nousi pystyyn ja poistui, jättäen Mbongan, päällikön, vahingoittumattomaksi. Pää pystyssä asteli apinamies kylän läpi, heilautti itsensä paaluaitauksen vieressä kasvavan puun oksille ja katosi kyläläisten näkyvistä.
Koko matkan palatessaan apinoiden leiripaikalle Tarzan mietti sen kummallisen voiman selitystä, joka oli pidättänyt, hänen kättään ja estänyt hänet tappamasta Mbongan. Tuntui siltä, kuin olisi joku häntä mahtavampi olento käskenyt häntä säästämään vanhuksen hengen. Tarzan ei voinut sitä ymmärtää, sillä hän ei voinut ajatella mitään eikä ketään, jolla olisi arvovaltaa sanella hänelle, mitä hänen pitäisi tehdä tai mitä tekemästä hänen tulisi pidättyä.
Oli jo myöhä, kun Tarzan sijoittui huojuvalle oksalle erääseen niistä puista, joiden juurella Kertshakin apinat nukkuivat, ja hänen ajatuksensa pyörivät yhä tämän kummallisen kysymyksen ympärillä, kun hän vaipui uneen.
Aurinko oli varsin korkealla taivaalla, kun hän heräsi. Apinat olivat jalkeilla etsimässä ravintoa. Tarzan silmäili heitä veltosti paikaltaan, kun he kaivelivat lahoavasta maanpinnasta etanoita, kovakuoriaisia ja toukkia tai etsivät puiden oksilta munia, linnunpoikasia ja herkullisia lehtimatoja.
Aivan hänen päänsä vieressä kelluva kämmekkä avautui hitaasti, levittäen hienot terälehtensä lämmittävään ja valaisevaan auringonpaisteeseen, joka vasta äskettäin oli tunkeutunut sen varjoisaan piilopaikkaan. Tuhansia kertoja oli Tarzan nähnyt tämän kauniin ihmenäyn; mutta nyt se herätti hänen mielenkiintoaan voimakkaammin kuin ennen, sillä parhaillaan alkoi apinamies tehdä itselleen kysymyksiä kaikista niistä lukemattomista ihmeistä, joita hän tähän asti oli pitänyt itsestään selvinä ilmiöinä.
Mikä pani kukan aukeamaan? Mikä pani sen kasvamaan pienestä nupusta täysin kehittyneeksi kukaksi? Miksi se lainkaan oli olemassa? Miksi oli hän itse olemassa? Mistä oli Numa, leijona, tullut? Kuka istutti ensimmäisen puun? Miksi nousi Goro pimeälle öiselle taivaalle luomaan tervetullutta valoaan kammottavaan öiseen viidakkoon? Entä aurinko? Oliko aurinko taivaalla vain sattumalta?