Taibo ei ymmärtänyt, vaan huusi äitiänsä ja pyysi isoa valkoista jumalaa päästämään hänet, luvaten siitä lähtien aina olla hyvä poika, jos hänen pyyntöönsä suostuttaisiin. Tarzan pudisti päätään. Hän ei ymmärtänyt sanaakaan. Tällainen ei kävisi päinsä! Hänen oli opetettava Go-bu-balulle sellaista kieltä, joka kuulostaisi puheelta; Tarzanista oli varmaa, ettei Go-bu-balun äänteleminen ollutkaan mitään puhetta. Se tuntui aivan yhtä järjettömältä kuin mielettömien lintujen räkätys. Parasta olisi, arveli apinamies, viedä hänet kiireesti Kertshakin heimon keskuuteen, jossa hän kuulisi manganien keskustelevan keskenään. Niin hän pian oppisi pummaan ymmärrettävästi.
Tarzan nousi seisomaan korkealle maanpinnan yläpuolella huojuvalle oksalle, jolle hän oli pysähtynyt, ja viittasi Taiboa seuraamaan, mutta Taibo vain takertui lujasti kiinni puun runkoon ja itki. Poikana ja Afrikan alkuasukkaana hän tietystikin oli usein tätä ennen kiipeillyt puissa; mutta se ajatus, että hänen olisi kiidettävä metsän läpi, hyppien oksalta toiselle, kuten hänen vangitsijansa oli hänen kauhukseen tehnyt kantaessaan Taiboa pois äidin luota, täytti hänen lapsellisen sydämensä pelolla.
Tarzan huokasi. Hänen äskettäin saamallaan balulla oli totisesti paljon opittavaa. Oli säälittävää, että hänen kokoisensa ja voimaisensa lapsi oli niin takapajulla. Hän koetti houkutella Taiboa seuraamaan itseään, mutta poika ei uskaltanut; niinpä Tarzan nosti hänet selkäänsä ja kantoi häntä. Taibo ei enää kynsinyt eikä purrut. Pako näytti mahdottomalta. Vaikka hänet nyt olisikin laskettu maahan, niin olisi hyvin todennäköistä, sen hän tiesi, ettei hän osaisi palata Mbongan, päällikön, kylään. Ja jos hän osaisikin, niin matkallaan hän, kohtaisi leijonia ja panttereita ja hyenoja, jotka kaikki, siitä oli Taibo myöskin hyvin selvillä, pitivät erittäin paljon pienien, mustien poikien lihasta.
Siihen mennessä ei kammottava valkoinen viidakkojumala ollut tehnyt hänelle mitään pahaa. Näinkään hyvää kohtelua hän ei voisi odottaa kauhistuttavilta, vihreäsilmäisiltä ihmissyöjiltä. Kahdesta pahasta olisi niin ollen pienempi antaa valkoisen jumalan viedä hänet mukanaan raapimatta ja purematta, kuten hän oli aluksi tehnyt.
Tarzanin ripeästi heilautellessa itseään puusta puuhun sulki pikku Taibo silmänsä, jottei hänen enää tarvitsisi nähdä allaan ammottavia, pelottavia kuiluja. Taibo ei ollut koskaan eläissään ollut niin kauhuissaan, mutta häntä kantavan valkoisen jättiläisen kiitäessä eteenpäin metsässä hiipi hänen rintaansa omituinen turvallisuuden tunne, kun hän näki, kuinka varmoja apinamiehen hypyt olivat, kuinka erehtymättömästi hän tarttui huojuviin oksiin, joista hän sai kädensijan, ja olihan lisäksi niin turvallista metsän keskitasanteilla, korkealla hirmuisten leijonien ulottuvilta.
Ja niin saapui Tarzan aukeamalle, josta heimo etsi ravintoa, ja pudottautui apinoiden sekaan uuden balunsa painautuessa lujasti hänen hartioitaan vasten. Hän oli päässyt keskelle laumaa, ennenkuin Taibo havaitsi ainoatakaan karvaista otusta ja ennenkuin apinat huomasivat, ettei Tarzan ollut yksin. Kun he näkivät pikku gomanganin hänen selässään, tulivat muutamat heistä hänen luokseen hampaat irvissä ja kasvot äkäisesti vääntyneinä.
Tunti sitten olisi pieni Taibo voinut sanoa tuntevansa, mitä on äärimmäinen pelko; mutta kun hän nyt näki nuo kauheat pedot ympärillään, käsitti hän, etteivät hänen kaikki aikaisemmat kokemuksensa olleet mitään tähän verrattuina. Miksi seisoi iso valkoinen jättiläinen noin huolettomana paikoillaan? Miksi hän ei paennut, ennenkuin nuo kauheat, karvaiset puiden asukkaat karkaisivat heidän kimppuunsa ja repisivät heidät molemmat kappaleiksi? Ja sitten välähti Taibon päähän hyydyttävä muisto. Se oli kertomus, jota Mbongan, päällikön, kansan keskuudessa pelokkaasti kuiskailtiin suusta suuhun, ettei tämä iso valkoinen haltia muka ollut muuta kuin karvaton apina, sillä olihan hänet nähty niiden seurassa.
Taibo ei voinut muuta kuin silmät levällään kauhusta tuijottaa lähestyviin apinoihin. Hän näki heidän tuuheina törröttävät kulmakarvansa, heidän vankat torahampaansa, heidän häijyt silmänsä. Hän pani merkille heidän karvaisen ihon alla liikkuvat valtaiset lihaksensa. Heidän kaikki liikkeensä ja ilmeensä olivat hyvin uhkaavia. Myöskin Tarzan näki sen. Hän veti Taibon eteensä.
"Tämä on Tarzanin Go-bu-balu", hän selitti. "Älkää tehkö hänelle pahaa! Muutoin Tarzan tappaa teidät." Ja hän paljasti omat hampaansa, irvistäen lähimmälle apinalle.
"Se on gomangani", vastasi apina. "Anna minun tappaa se! Se on gomangani. Gomanganit ovat vihollisiamme. Anna minun tappaa se!"