"Mene tiehesi!" ärähti Tarzan. "Sanoinhan sinulle, Gunto, että se on Tarzanin balu. Mene tiehesi tahi Tarzan tappaa sinut!" Ja apinamies astui askeleen lähestyvää apinaa kohti.
Tämä siirtyi syrjään jäykkänä ja uhkaavana aivan samoin kuin koira, joka kohtaa toisen ja on liian peloissaan tappelemaan ja liian ylpeä kääntyäkseen pakenemaan.
Sitten tuli Tika, jota kannusti uteliaisuus. Hänen vierellään hyppelehti pikku Gazan. He olivat ihmeissään kuten muutkin; mutta Tika ei paljastanut hampaitaan, Tarzan näki sen ja viittasi häntä lähemmäksi.
"Tarzanilla on nyt balu", hän virkkoi. "Hän ja Tikan balu saavat leikkiä yhdessä."
"Se on gomangani", esteli Tika. "Se surmaa minun baluni. Vie se pois,
Tarzan!"
Tarzan purskahti nauramaan. "Se ei kykenisi vahingoittamaan Pambaa, rottaa. Se on vain pieni balu ja perin peloissaan. Anna Gazanin leikkiä sen kanssa!"
Tikaa yhä peloitti, sillä tavattomasta hurjuudestaan huolimatta ovat isot ihmisapinat arkoja; mutta vihdoin hänen Tarzania kohtaan tuntemansa suuri luottamus sai hänet rauhoittumaan, ja hän työnsi Gazania lähemmäksi neekeripoikaa. Pieni apina painautui vaistomaisesti äitiänsä vasten, paljasti torahampaansa ja päästi pelon ja kiukun sekaisia kirkaisuja.
Ei myöskään Taibo näkynyt suinkaan haluavan lähemmin tutustua
Gazaniin, minkä vuoksi Tarzan toistaiseksi luopui yrityksestään.
Sitä seuraavalla viikolla oli Tarzanilla paljon puuhaa. Balustaan oli hänellä suurempi vastuunalaisuus kuin hän oli aavistanut. Hän ei rohjennut jättää sitä yksin hetkeksikään, sillä koko heimosta voi varmasti ainoastaan Tika pidättyä surmaamasta kovaonnista neekeriä, jollei Tarzan ollut alituisesti varuillaan. Metsästäessään piti Tarzanin kantaa Go-bu-halua muassaan. Se oli vaivaloista, ja lisäksi musta poika tuntui Tarzanista niin typerältä ja aralta. Se oli tyyten turvaton viidakon pieniäkin otuksia vastaan. Tarzania ihmetytti, miten se oli lainkaan voinut säilyä elossa. Hän koetti opettaa sitä ja näki toivon säteen siinä seikassa, että Go-bu-balu oli oppinut muutamia sanoja ihmisapinoiden kieltä ja kykeni nyt pysyttelemään korkealla oksalla kirkumatta pelosta; mutta lapsessa oli jotakin, mikä huolestutti Tarzania. Hän oli usein tarkkaillut kylässä olevia mustaihoisia. Hän oli nähnyt lasten leikkivän, ja aina oli silloin kajahdellut nauru; mutta pieni Go-bu-balu ei nauranut milloinkaan. Silloin tällöin hän hymyili jurosti, mutta nauru oli hänelle tyyten vierasta. Mutta mustaihoisen olisi pitänyt nauraa, järkeili apinamies. Se oli gomanganien tapa.
Hän näki myöskin pikku pojan usein hyljeksivän ruokaa ja käyvän päivä päivältä laihemmaksi. Joskus hän yllätti pojan hiljaa nyyhkyttämässä itsekseen. Tarzan koetti lohduttaa häntä aivan samoin kuin raju Kaala oli lohduttanut Tarzania, kun apinamies oli balu, mutta siitä ei ollut lainkaan apua. Go-bu-balu ei vain enää pelännyt Tarzania — siinä kaikki. Hän pelkäsi kaikkia muita viidakon elollisia olentoja. Hän pelkäsi viidakon päiviä, pitkiä retkiä huimaavissa puunlatvoissa. Hän pelkäsi viidakon öitä, vaarallisia makuusijoja korkealla maasta ja hänen alapuolellaan saalistavien raatelijain murahtelua ja kiljuntaa.