Tarzan ei tietänyt mitä tehdä. Hänen peritty englantilainen verensä teki hänelle vaikeaksi ajatellakaan suunnitelmastaan luopumista, vaikka hänen olikin pakko myöntää itselleen, ettei hänen balunsa vastannut hänen toiveitaan. Vaikka hän pysyikin uskollisena ottamalleen tehtävälle, jopa huomasi alkaneensa pitää Go-bu-balusta, ei hän voinut pettää itseään kylliksi paljon uskoakseen tuntevansa neekeripoikaa kohtaan niin kiihkeän lämmintä rakkautta kuin Tika osoitti Gazania kohtaan ja mustaihoinen äiti oli osoittanut Go-bu-balua kohtaan.
Pieni neekeripoika lakkasi vähitellen kyyristelemästä pelosta nähdessään Tarzanin, alkaen sensijaan luottaa häneen ja ihailla häntä. Vaikka hyvyyttä oli hän aina saanut kokea kookkaan, valkoisen haltian puolelta, mutta hän oli nähnyt, kuinka hurjasti hänen vangitsijansa saattoi kohdella muita. Hän oli nähnyt apinamiehen karkaavan erään urosapinan kimppuun, joka itsepäisesti pyrki ottamaan kiinni ja surmaamaan Go-bu-balun. Hän oli nähnyt Tarzanin vahvojen, valkeiden hampaiden pureutuvan vastustajan niskaan ja valtavien lihaksien jännittyvän ottelussa. Hän oli kuullut villit, eläimelliset ärähdykset ja karjaisut taistelun tehneessä ja häntä oli puistattanut, kun hän käsitti, ettei hän kyennyt eroittamaan suojelijansa ääntä karvaisen apinan äänestä.
Hän oli nähnyt Tarzanin nujertavan kauriin aivan kuten Numa, leijona, olisi sen tehnyt, hyppäämällä sen selkään ja iskemällä hampaansa sen niskaan. Taibo oli vapissut sen nähdessään, mutta hän oli myöskin värähtänyt ihailusta, ja ensimmäistä kertaa hänen tylsässä neekerimielessään heräsi epämääräinen halu jäljitellä villiä kasvatusisäänsä. Mutta Taibolta, pieneltä mustaihoiselta pojalta, puuttui sitä jumalaista kipinää, jonka nojalla Tarzan, valkoinen poika, oli voinut käyttää hyväkseen jylhän viidakon menettelytapoja. Mielikuvitusta oli hänellä liian vähän, mutta mielikuvitus on vain ylemmän älykkyyden toinen nimitys.
Juuri mielikuvitus rakentaa siltoja, kaupunkeja ja valtakuntia. Eläimet eivät sitä tunne, mustaihoiset tuntevat sen vain vajavaisesti, kun se taas on annettu taivaanlahjana yhdelle sadastatuhannesta maapallon vallitsevan rodun jäsenestä, jottei ihminen menehtyisi ja häviäisi maan päältä.
Sillä aikaa kun Tarzan pohti balunsa tulevaisuutta koskevaa pulmallista kysymystään, valmistautui kohtalo ottamaan asian johdon pois hänen käsistään. Murheissaan poikansa menettämisestä oli Momaja, Taibon äiti, tiedustanut neuvoa heimon poppamieheltä, saamatta kuitenkaan mitään apua. Miehen tekemä taika ei ollut tehoisa, sillä vaikka Momaja maksoi hänelle siitä kaksi vuohta, niin se ei tuonut Taiboa takaisin eikä edes ilmaissut, mistä Momaja voisi etsiä poikaansa vähääkään uskoen löytävänsä hänet. Momaja oli äkkipikainen ja vieraasta kansasta eikä senvuoksi paljoakaan luottanut miehensä heimon taikuriin, ja kun tämä niin ollen esitti, että kahden vuohen suuruinen lisämaksu epäilemättä auttaisi häntä tekemään voimakkaamman taian, niin hän muitta mutkitta päästi toraisen kielensä valloilleen ja sätti taikuria niin tepsivästi, että tämä oli iloinen päästessään luikkimaan tiehensä seebranhäntineen ja taikapatoineen.
Kun hän oli mennyt ja Momaja saanut osittain hillityksi kiukkunsa, vaipui hän ajatuksiinsa, kuten hän niin usein oli tehnyt Taibonsa ryöstön jälkeen, toivoen vihdoin keksivänsä jonkun järkevän keinon poikansa olinpaikan selvillesaamiseksi tai ainakin saadakseen varmuuden siitä, oliko Taibo elossa vaiko kuollut.
Mustaihoiset tiesivät, ettei Tarzan syönyt ihmislihaa, sillä hän oli tappanut heistä useampia kuin yhden, mutta ei koskaan ollut maistanut yhden ainoankaan lihaa. Myöskin oli ruumiit aina löydetty; toisinaan ne olivat tipahtaneet ikäänkuin pilvistä keskelle kylää. Koska Taibon ruumista ei oltu löydetty, niin Momaja päätteli pojan olevan elossa. Mutta missä?
Sitten hänen mieleensä juolahti muisto Bukawaista, saastaisesta, joka asui luolassa pohjoisessa olevan vuoren rinteellä ja jonka yleisesti tiedettiin pitävän pahoja henkiä luonaan kurjassa loukossaan. Harvat, jos ketkään, olivat kylliksi uhkarohkeita mennäkseen Bukawai-vanhuksen puheille; ensiksikin pelättiin hänen taikavoimaansa ja kahta hyenaa, jotka oleskelivat hänen luonaan ja joiden hyvin tiedettiin olevan niiden muotoon pukeutuneita pahoja henkiä; ja toiseksi inhottiin kammottavaa tautia, joka pakotti Bukawain elämään hylkiönsä ja joka hitaasti syövytti hänen kasvojaan.
Mutta nyt Momaja ovelasti mietti, että jos kukaan, niin juuri Bukawai tietäisi Taibon olinpaikan, sillä mies oli ystävällisissä suhteissa jumalien ja pahojen henkien kanssa, ja hänen lapsensa ryöstäjä oli joko paha henki tai jumala; mutta jopa hänen äidinrakkautensakin joutui kovalle koetukselle, kun hänen piti uskaltautua synkkään viidakkoon mennäkseen kaukaiseen vuoristoon ja Bukawain, saastaisen, ja tämän pahojen henkien asuinpaikkaan.
Äidinrakkaus on kuitenkin yksi niitä inhimillisiä intohimoja, joita on pidettävä melkein vastustamattomien voimien arvoisina. Se ajaa heikon naisen vähäisine voimineen suorittamaan sankarillisia tekoja. Momaja ei suinkaan ollut ruumiillisesti heikko, mutta hän oli nainen, tietämätön ja taikauskoinen afrikkalainen villi. Hän uskoi pahoihin henkiin, loitsuihin ja taikavoimiin. Momajan mielestä asusti viidakossa paljon hirvittävämpiä olentoja kuin leijonia ja panttereita — kauheita, nimettömiä olentoja, joilla oli kyky tehdä kamalaa vahinkoa monissa viattomissa valemuodoissa.