Eräältä kylän soturilta, jonka Momaja tiesi kerran sattumalta joutuneen Bukawain luolalle, sai Taibon äiti tietää kuinka hän sen löytäisi; se sijaitsi lähellä lähdettä, joka kumpusi esille eräässä kallionrotkossa kahden kukkulan välissä, joista idänpuolisen saattoi helposti tuntea sen laella olevasta isosta graniittilohkareesta. Lännenpuolinen kukkula oli edellistä mahtavampi ja aivan alaston; vain yksi ainoa mimosapuu kasvoi aivan lähellä sen lakea.
Nämä kaksi kukkulaa, vakuutti mies hänelle, näkyisivät jonkun matkan päähän, ennenkuin hän saapuisi niiden luokse, ja olisivat erinomaisena tienviittana hänen matkallaan. Soturi varoitti häntä kuitenkin luopumaan niin hullusta ja vaarallisesta seikkailusta, painostaen sitä hänen jo ennestään hyvin tietämäänsä seikkaa, että jos hän selviytyisikin vahingoittumatta Bukawain ja tämän pahojen henkien käsistä, olisi hyvin mahdollista, ettei hän niin onnellisesti voisi välttää isoja raatelijoita viidakossa, jonka läpi hänen pitäisi kulkea mennen tullen.
Menipä soturi vielä Momajan miehen puheille, ja kun tällä puolestaan ei ollut kovinkaan paljon vaikutusvaltaa sisukkaaseen sydänkäpyseensä, meni hän puolestaan puhumaan Mbongalle, päällikölle. Tämä kielsi Momajaa uskaltautumasta niin jumalattomalle retkelle, uhaten häntä muussa tapauksessa mitä ankarimmalla rangaistuksella. Vanhan päällikön mielenkiinto tätä asiaa kohtaan johtui yksinomaan ikivanhasta kirkon ja valtion välisestä liitosta. Sikäläinen poppamies, joka tunsi omat taikansa paremmin kuin kukaan muu, oli kateellinen kaikille sellaisille, jotka pyrkivät suorittamaan jotakin taikatempuilla. Hän oli jo pitkän aikaa kuullut puhuttavan Bukawain taidosta ja pelkäsi, että jos tämän onnistuisi hankkia Momajan kadonnut lapsi takaisin, menettäisi hän heimon keskuudessa paljon avunpyytäjiä ja siis myöskin palkkioita saastaiselle. Kun Mbonga päällikkönä sai määrätyn osan poppamiehen palkkiosta eikä voinut toivoakaan mitään Bukawailta, hän luonnollisesti sydämineen, sieluineen kannatti oikeaoppista kirkkoa.
Mutta jos Momaja kerran saattoi pelottomin sydämin suunnitella retkeä viidakkoon ja vierailua Bukawain pelättyyn tyyssijaan, ei hän tietenkään antanut salaisesti halveksimansa vanhan Mbongan uhkaaman vastaisen rangaistuksen peloittaa itseään luopumasta aikeestaan. Hän oli kyllä alistuvinaan päällikön käskyihin ja meni mitään virkkamatta majaansa.
Hän olisi mielellään lähtenyt etsintämatkalleen päivänvalossa, mutta se ei nyt tullut kysymykseenkään, koska hänen oli vietävä mukanaan ravintoa ja jonkunlainen ase eikä hän ne mukanaan pääsisi päiväsaikaan poistumaan kylästä joutumatta vastaamaan uteliaisiin kyselyihin, mikä varmasti heti kantautuisi Mbongan korviin.
Niinpä Momaja odotti iltaan saakka ja pujahti juuri ennen kylän portin sulkemista siitä pimeään viidakkoon. Häntä peloitti kovasti, mutta päättävästi hän käänsi kasvonsa pohjoista kohti, ja vaikka hän usein pysähtyi henkeään pidättäen kuuntelemaan, kuuluisiko isojen kissaeläinten hiipimistä, joka täällä oli hänen pahin pelkonsa, niin hän kuitenkin jatkoi horjumatta matkaansa useita tunteja, kunnes heikko uikutus, joka kuului takaviistosta hänen oikealta puoleltaan, sai hänet äkkiä seisahtumaan.
Sydän läpättäen seisoi nainen, tuskin uskaltaen hengittää ja sitten kuului hyvin heikosti, mutta kuitenkin niin, etteivät hänen tarkat korvansa voineet erehtyä, hiljaista oksien ja ruohon kahinaa pehmeiden käpälien niitä polkiessa.
Joka puolella Momajaa kasvoi troopillisen viidakon jättiläispuita riippuvien köynnösten ja sammalien koristamana. Hän turvautui lähimpään ja alkoi kiivetä ylemmille oksille ketterästi kuin apina. Samassa syöksähti iso ruho esiin, hänen takanaan, kajahti uhkaava karjaisu, joka pani maan vapisemaan, ja joku otus tärähti niitä köynnöksiä vasten, joihin hän oli tarrautunut — mutta hänen alapuolellaan.
Momaja veti itsensä turvaan lehväisille oksille ja kiitti kaitselmusta, joka oli sallinut hänen ottaa mukaansa kuivatun ihmisenkorvan, joka riippui nauhassa hänen kaulassaan. Hän oli aina tietänyt, että korva on hyvä taikakalu. Sen oli hän tyttönä ollessaan saanut oman heimonsa poppamieheltä, eikä siihen voinut verratakaan Mbongan poppamiehen kehnoja, viattomia taikaesineitä.
Koko yön Momaja kyyrötti oksallaan, sillä vaikka leijona vähän ajan kuluttua lähtikin etsimään muuta saalista, ei hän rohjennut laskeutua uudelleen pimeyteen, peläten kohtaavansa saman tai jonkun toisen leijonan; mutta aamun koittaessa hän kiipesi maahan ja jatkoi matkaansa.