Kun Apinain Tarzan huomasi, ettei hänen balunsa lakannut olemasta ilmeisesti peloissaan heimon apinoiden läheisyydessä ja että useimmat täysikasvuiset apinat alituisesti uhkasivat riistää Go-bu-balulta hengen, joten Tarzan ei tohtinut jättää häntä yksin heidän seuraansa, niin alkoi hän metsästää pienen neekeripojan kanssa yhä kauempana ihmisapinoiden oleskelupaikoilta.
Vähitellen hänen poissaolonsa heimon keskuudesta kävivät yhä pitemmiksi hänen vaeltaessaan yhä kauemmaksi, kunnes hän huomasi joutuneensa kauemmaksi pohjoiseen kuin milloinkaan ennen metsästysmatkoillaan; ja kun siellä oli vettä sekä runsaasti riistaa ja hedelmiä, ei häntä lainkaan haluttanut palata heimonsa luokse.
Pienen Go-bu-balun elämänhalu näkyi kasvavan sitä mukaa kuin hän joutui kauemmaksi Kertshakin apinoista. Nyt hän asteli Tarzanin rinnalla tämän edetessä maanpinnalla, ja puissa hän myöskin parhaansa mukaan seurasi valtavaa kasvatusisäänsä. Poika tunsi vieläkin itsensä murheelliseksi ja yksinäiseksi. Hänen pieni, hento ruumiinsa oli muuttunut yhä hennommaksi, senjälkeen kun hän oli tullut apinain keskuuteen, sillä joskaan hän nuorena ihmissyöjänä ei ollut turhan tarkka valitessaan ruokaansa, eivät ne omituiset ruoat, jotka kutkuttivat apinaherkuttelijan suulakea, aina olleet hänen makunsa mukaisia.
Hänen isot silmänsä olivat nyt todella isot, ja jokainen hänen laihtuneen vartalonsa kylkiluu olisi ollut selvästi näkyvissä, jos joku olisi välittänyt lukea ne. Alituisella pelolla oli kenties yhtä suuri syy hänen ruumiilliseen tilaansa kuin sopimattomalla ruualla. Tarzan pani muutoksen merkille ja oli huolissaan. Hän oli toivonut näkevänsä, että hänen balunsa kasvaisi tanakaksi ja voimakkaaksi. Hänen pettymyksensä oli suuri. Vain yhdessä suhteessa tuntui Go-bu-balu edistyvän — hän oppi helposti apinain kieltä. Jo nyt hän ja Tarzan voivat keskustella tyydyttävästi, täydentäen apinoiden niukkaa sanavarastoa merkeillä; mutta enimmäkseen Go-bu-balu pysyi ääneti, vain vastaten hänelle tehtyihin kysymyksiin. Hänen suuri surunsa oli vielä siksi uusi ja siksi vihlova, ettei hän hetkeksikään voinut sitä unohtaa. Aina hän ikävöi Momajaa — kiukkuinen, kamala ja inhoittava olisi tämä nainen kenties ollut teistä tai minusta, mutta hän oli Taibon äiti ja pojan mielestä hän oli sen suuren rakkauden ruumiillistuma, joka ei tunne itsekkyyttä ja joka ei pala omissa liekeissään.
Heidän metsästäessään tai oikeammin Tarzanin metsästäessä ja Go-bu-balun tulla retuuttaessa hänen jäljessään, näki apinamies paljon ja ajatteli paljon. Kerran he kohtasivat Saborin, joka valitti korkeassa ruohikossa. Leijonan ympärillä kisaili ja leikki kaksi pientä turkispalloa, mutta sen haikea katse oli kiintynyt kolmanteen, joka oli pedon voimakkaiden etukäpälien välissä ja joka ei kisaillut, joka ei enää milloinkaan kisailisi.
Tarzan näki ison emäkissan tuskan ja kärsimyksen. Hän oli aikonut kiusoitella Saboria. Juuri sitä varten hän oli ääneti hiipinyt puissa, kunnes oli päässyt melkein naarasleijonan kohdalle, mutta jokin pidätti apinamiestä, kun hän näki Saborin surevan kuollutta pentuaan. Hankittuaan Go-bu-balun oli Tarzan oppinut käsittämään vanhemman velvollisuuksia ja murheita, mutta ei hänen ilojaan. Hänen sydämensä heltyi, kun hän näki Saborin, mikä ei olisi tapahtunut joitakuita viikkoja aikaisemmin. Kun hän silmäili leijonaa, kohosi vastoin hänen tahtoaan hänen sielunsa silmien eteen Momajan kuva, puupuikko työnnettynä nenän väliseinän lävitse ja lerpallaan oleva alahuuli painuneena alhaalle raskaan helyn painosta. Tarzan ei nähnyt hänen rumuuttaan; hän näki hänessä vain saman tuskan kuin Saborissa, ja apinamies säpsähti.
Se ajatustoiminta, jota joskus nimitetään mielleyhtymäksi, toi Tikan ja Gazanin Tarzanin sielunsilmien eteen. Entäpä jos joku tulisi ja ottaisi Gazanin Tikalta. Tarzanilta pääsi matala, uhkaava murina, ikäänkuin Gazan olisi ollut hänen oma lapsensa. Go-bu-balu vilkaisi peloissaan ympärilleen, luullen Tarzanin havainneen jonkun vihollisen. Sabor hypähti äkkiä seisoalleen; keltaiset silmät kiiluivat, häntä pieksi kupeita, kun leijona herkisti korviaan ja nosti kuonoaan. nuuhkien ilmasta mahdollisesti uhkaavaa vaaraa. Molemmat pienet pennut, jotka olivat olleet leikkimässä, kiitivät nopeasti emonsa luokse, pysähtyen sen alle ja tirkistelivät sieltä etukäpälien välitse, isot korvat pystyssä, kurottaen pieniä päitään ensin toiselle, sitten toiselle sivulle.
Pudistaen mustaa, tuuheata tukkaansa Tarzan kääntyi poispäin ja lähti metsästämään toiselle suunnalle; mutta pitkin päivää johtui hänen mieleensä milloin Sabor, milloin Momaja, milloin Tika — naarasleijona, ihmissyöjä ja naarasapina, mutta apinamiehestä ne olivat samanlaisia äitiytensä tähden.
Oli puolenpäivän aika kolmantena päivänä, kun Momaja tuli Bukawain, saastaisen, luolan näkyviin. Vanha taikuri oli valmistanut yhteenliitetyistä oksista oventapaisen tekeleen estämään petoja tunkeutumasta luolan aukosta sisään. Se oli nyt nostettu syrjään, ja sen takana oleva pimeä onkalo ammotti salaperäisenä ja luotaantyöntävänä. Momajaa värisytti kuin sadeajan kylmässä tuulessa. Luolan läheisyydessä ei näkynyt elonmerkkiä, mutta Momajan valtasi kaamea tunne siitä, että näkymättömät silmät katselivat häntä pahansuovasta. Taaskin häntä puistatti. Hän koetti pakottaa vastahakoisia jalkojaan eteenpäin luolaa kohti, kun sen uumenista kajahti kammottava ääni, joka ei ollut ihmisen eikä eläimen — kolkko, iloton, naurua muistuttava ääni.
Päästäen tukahdutetun kirkaisun Momaja kääntyi pakenemaan viidakkoon. Hän juoksi sata metriä, ennenkuin sai pelkonsa hillityksi, ja seisahtui sitten kuuntelemaan. Pitikö kaiken hänen vaivansa, kaiken kauhun ja kaikkien vaarojen, jotka hän oli kokenut, mennä hukkaan? Hän koetti karkaista luontoaan ja palata luolan suulle, mutta taaskin valtasi hänet pelko.