Alla päin, pahoilla mielin hän kääntyi verkkaisesti astelemaan takaisin Mbongan kylää kohti. Hänen nuoret olkapäänsä olivat nyt painuksissa ikäänkuin hän olisi ollut vanha akka, joka kantaa monina pitkinä vuosina kasautuneiden tuskien ja surujen raskasta taakkaa, ja hän käveli laahustavin, kompuroivin askelin. Nuoruuden joustavuus oli Momajalta mennyttä.
Vielä sata metriä hän laahusti eteenpäin raskasta tietään, aivot melkein turtina jäytävästä pelosta ja tuskasta, mutta sitten hänen mieleensä muistui pieni lapsi, joka imi hänen rintojaan, ja hintelä poika, joka nauraen kisaili hänen ympärillään ja molemmat ne olivat Taibo — hänen Taibonsa!
Hänen hartiansa suoristuivat. Hän pudisti villiä päätään, pyörsi ympäri ja astui rohkeasti Bukawain, saastaisen, poppamiehen, luolan suulle.
Taaskin kuului luolan sisältä kamalaa naurua, joka ei ollut naurua.
Tällä kertaa Momaja tunsi, mitä se oli, hyenan omituista rääkynää.
Enää hän ei vapissut, vaan piti keihästään iskuvalmiina, ääneen
huutaen Bukawain tulemaan ulos.
Bukawain sijasta ilmestyi hyenan inhoittava pää. Momaja hätisti sitä keihäällään, ja ruma, äreä otus peräytyi, muristen vihaisesti. Taaskin Momaja kutsui Bukawaita nimeltä ja tällä, kertaa, hän sai mutisten lausutun vastauksen, jonka sointu tuskin oli inhimillisempi kuin eläimen ääni.
"Kuka pyrkii Bukawain luokse?" tiedusti ääni.
"Täällä on Momaja", vastasi nainen; "Momaja Mbongan, päällikön, kylästä".
"Mitä tahdot?"
"Tahdon tehokasta taikaa, parempaa kuin Mbongan poppamies kykenee tekemään", selitti Momaja. "Iso, valkoinen viidakkojumala ryösti Taiboni, ja haluan sellaista taikaa, joka tuo hänet takaisin tai neuvoo minulle, mihin hänet on piilotettu, jotta voin mennä häntä noutamaan."
"Kuka on Taibo?" kysyi Bukawai.