"Minä en tee taikaa", hän virkkoi, "ennenkuin olen saanut vuohet, maton ja kuparilangan".
Momaja rukoili ja uhkaili, mutta mikään ei auttanut. Lopulta hän kääntyi ja lähti viidakon läpi Mbongan kylää kohti. Miten hän saisi kolme vuohta ja vuodematon kuljetetuksi kylästä ja viidakon läpi Bukawain luolalle, sitä hän ei käsittänyt, mutta siitä hän oli varma, että hän jollakin tavoin sen tekisi — hän tekisi sen tai kuolisi. Taibo hänen täytyi saada takaisin.
Harhaillessaan Go-bu-balun kanssa verkkaisesti viidakossa tunsi Tarzan Baran, kauriin, hajun. Tarzania himoitti Baran liha. Mikään ei kutittanut hänen ruokahaluaan niin kovasti; mutta hänen ei maksanut yrittääkään väijyä Baraa Go-bubalu kintereillään, minkä vuoksi hän piilotti lapsen puun haaraantumaam, jossa tiheä lehvistö peitti hänet näkyvistä, ja lähti nopeasti ja äänettömästi seuraamaan Baran jälkiä.
Yksin ollessaan peloitti Taiboa jopa enemmän kuin apinoiden keskuudessa. Todellinen, näkyvä vaara ei vaivaa meitä niin paljon kuin kuvittelut, ja vain Taibon kansan jumalat tiesivät, mitä kaikkea hän kuvitteli.
Hän oli ollut vain lyhyen ajan piilopaikassaan, kun hän kuuli, että jotakin lähestyi häntä viidakosta. Hän painautui tiukemmin sitä oksaa vastaan, jolla hän oli pitkänään, ja rukoili, että Tarzan pian palaisi. Hänen levällään olevat silmänsä tähyilivät viidakkoon sille suunnalle, jossa otus liikkui.
Entä jos se olisi pantteri, joka oli tuntenut hänen hajunsa? Se olisi tuossa tuokiossa hänen kimpussaan. Kuumia kyyneliä tihkui pikku Taibon isoista silmistä. Viidakon lehväverho kahisi aivan hänen lähellään. Otus oli vain muutaman askeleen päässä hänen puustaan! Hänen silmänsä suorastaan pullistuivat ulos hänen mustista kasvoistaan, kun hän odotti sen kauhuolion ilmestymistä, joka pian tunkisi ärisevän naamansa esiin köynnösten välitse.
Sitten verho jakautui ja näkyviin astui nainen. Päästäen läähättävän huudahduksen pudottautui Taibo oksaltaan ja kiiti hänen luokseen. Momaja astahti taaksepäin ja nosti keihästään, mutta silmänräpäystä myöhemmin hän viskasi sen pois ja sulki hennon pojan voimakkaaseen syleilyynsä.
Pusertaen Taiboa rintaansa vasten hän itki ja nauroi yhtä aikaa, ja kuumia kyyneliä, joihin sekaantui Taibon kyyneliä, kieri pitkin hänen paljaiden rintojensa välistä uurretta.
Niin likeisen melun häiritsemänä heräsi läheisessä tiheikössä nukkuva Numa, leijona, unestaan. Se katsoi sotkuisen pensaikon läpi ja näki neekerinaisen poikineen. Se nuoli suupieliään ja mittaili katseellaan mustaihoisten ja sen välillä olevaa matkaa. Lyhyt vauhti ja pitkä hyppy kiidättäisi sen heidän niskaansa. Peto heilautti häntänsä päätä ja huoahti.
Väärältä suunnalta puhaltava tuulen häilähdys kantoi äkkiä Tarzanin hajun Baran, kauriin, herkkiin sieraimiin. Bara hätkähti, jännitti lihaksiaan, herkisti korviaan, syöksähti äkkiä juoksuun, ja Tarzanin saalis oli tipo tiessään. Apinamies pudisti äkeissään päätään ja kääntyi palaamaan sinne, mihin hän oli jättänyt Go-bu-balun. Hän liikkui hiljaa, kuten hänen tapansa oli. Ennenkuin hän saapui pojan luokse, kuuli hän omituisia ääniä — naisen naurua ja naisen itkua, ja niihin molempiin, jotka kuulostivat lähtevän samasta kurkusta, sekaantui lapsen suonenvedontapaista nyyhkytystä. Tarzan joudutti vauhtiaan, ja kun Tarzan kiiruhti, silloin vain linnut ja tuuli pääsivät nopeammin eteenpäin.