"Tarzan", hän sanoi Kertshakin heimon isojen apinain kielellä, "älä vie minua pois Momajalta, äidiltäni! Älä vie minua takaisin puiden karvaisten asukkaiden pesälle, sillä minä pelkään Taugia ja Guntoa ja muita! Anna minun jäädä Momajan luokse, oi Tarzan, viidakon jumala! Salli minun jäädä Momajan, äitini, luokse, ja elämämme loppuun saakka me siunaamme sinua ja panemme ruokaa Mbongan kylän portin edustalle, jottei sinun tarvitse milloinkaan olla nälissäsi!"
Tarzan huokasi.
"Menkää", hän virkkoi, "takaisin Mbongan kylään! Tarzan seuraa teitä nähdäkseen, ettei teille tapahdu mitään pahaa."
Taibo selitti nämä sanat äidilleen, ja he kaksi käänsivät selkänsä apinamiehelle, lähtien astelemaan kotiansa kohti. Momajan sydän sykähteli voimakkaasti pelosta ja riemusta, sillä koskaan ennen hän ei ollut vaeltanut jumalan seurassa eikä ollut koskaan ennen ollut näin onnellinen. Hän veti pikku Taibon lähelleen ja silitti hänen poskeaan. Tarzan näki sen ja huokasi uudelleen.
"Tikalla on Tikan balu", hän puheli itsekseen; "Saborilla on baluja, samoin naarasgomanganilla, Baralla, Manulla, jopa Pamballakin, rotalla; mutta Tarzanilla ei voi olla ketään — ei naarasta eikä balua. Apinain Tarzan on ihminen, ja varmaankin täytyy ihmisen olla yksin."
Bukawai näki heidän poistuvan ja mutisi visvaisten huuliensa välitse, vannoen juhlallisen valan, että hän sittenkin saisi kolme lihavaa vuohta, uuden vuodematon ja kappaleen kuparilankaa.
KUUDES LUKU
Poppamies kostopuuhissa
Loordi Greystoke oli metsästämässä, tai täsmällisemmin sanoen, hän oli ampumassa fasaaneja Chamston-Heddingissä. Loordi Greystoke oli moitteettoman puhtaassa ja arvonsa mukaisessa puvussa — hän oli viimeisen muodin mukainen pienimpiä yksityisseikkoja myöten. Varmasti hän oli ensimmäisiä metsästäjiä, ei senvuoksi, että häntä olisi pidetty erinomaisena ampujana, vaan siksi, että sen, mitä häneltä taidossa puuttui, korvasi ylenmäärin hänen ulkoasunsa. Päivän päättyessä hänellä epäilemättä olisi paljon lintuja omalla osallaan, koska hänellä oli kaksi pyssyä ja näppärä lataaja — paljon enemmän lintuja kuin hän jaksaisi vuodessa syödä, vaikka hän olisikin ollut nälkäinen, jollainen hän ei kuitenkaan ollut, sillä hän oli juuri noussut aamiaispöydästä.
Riistan liikkeelleajajat — niitä oli kaksikymmentäkolme valkopuseroista miestä — olivat juuri hätyyttäneet linnut kanervikkoaukeamalle ja kaarsivat nyt parhaillaan vastaiselle laidalle ajaakseen ne pyssymiehiä kohti. Loordi Greystoke oli niin innostunut kuin hän yleensä koskaan salli itsensä olla. Urheilu oli kieltämättömästi riemuisan virkistävää. Hän tunsi verensä kiertävän vinhasti suonissaan, kun hätyyttäjät lähestyivät yhä likemmäksi lintuja. Hämärästi ja tylsästi — kuten aina sellaisissa tilaisuuksissa — loordi Greystoke tunsi, että hän ikäänkuin palaisi johonkin esihistorialliseen olomuotoon — että jonkun muinaisen esi-isän veri virtasi kuumana hänen suonissaan, karvaisen, puolialastoman esi-isän, joka oli elänyt metsästyksestä.