Ja kaukana päiväntasaajan tiheässä viidakossa metsästi toinen loordi Greystoke, oikea loordi Greystoke. Niiden esikuvien mukaan, jotka hän tunsi, oli myöskin hän muodikas — erittäin muodikas, kuten oli ollut hänen muinainen esi-isänsä ennen ensimmäistä häätöä. Koska päivä oli helteinen, oli hän heittänyt pantterintaljan pois hartioiltaan, oikealla loordi Greystokella ei ollut kahta pyssyä, totisesti ei, ei edes yhtäkään, eikä liioin näppärää lataajaa; mutta hänellä oli jotakin äärettömän paljon tehokkaampaa kuin pyssyt tai lataajat tai kaksikymmentäkolme valkopuseroista hälyttäjää — hänellä oli ruokahalu, ihmeellinen eränkävijän taito ja lihakset, joustavat kuin teräsjänteet.
Myöhemmällä samana päivänä söi loordi Greystoke Englannissa runsaasti sellaista riistaa, jota hän ei ollut itse surmannut, ja joi viiniä pulloista, joiden korkit avautuivat kovasti pamahtaen. Hän pyyhki huuliaan lumivalkealla liinalla poistaakseen aterian vähäiset jäljet aavistamattakaan esiintyvänsä väärällä nimellä ja hänen ylvään arvonimensä oikeudenmukaisen omistajan myöskin parhaillaan lopettavan päivällistään kaukana Afrikassa. Mutta tämä mies ei käyttänyt lumivalkoista liinaa. Sen sijaan hän pyyhki suutaan ruskean kyynärvartensa ja kätensä selkämyksellä ja hieroi verisiä sormiaan reisiinsä. Sitten hän hitaasti siirtyi viidakkoa myöten juomapaikalle, jossa hän joi nelinkontin kuten viidakon muutkin eläimet.
Hänen tyydyttäessään janoaan lähestyi polkua pitkin takaapäin toinenkin jylhä metsän asukas puroa. Se oli Numa, leijona, ruumiiltaan kellanruskea, mustaharjainen, äkäinen ja uhkaava, ja se päästeli hiljaisia, yskimistä muistuttavia karjaisuja. Apinain Tarzan kuuli leijonan tulon paljon ennen kuin se oli näkyvissä, mutta apinamies joi juomistaan, kunnes oli saanut kyllikseen. Sitten hän nousi verkkaisesti pystyyn, sulavan viehättävästi kuten metsän elävä ainakin ja esiintyen syntyperänsä mukaisesti tyynen arvokkaana.
Numa pysähtyi nähdessään miehen seisomassa juuri sillä kohdalla, jossa eläinten kuningas aikoi juoda. Sen kita oli auki, ja julmat silmät kiiluivat. Sitten se murahti ja tuli hitaasti lähemmäksi. Myöskin mies murisi, vetäytyen verkalleen syrjään ja pitäen silmällä, ei leijonan kasvoja, vaan häntää. Jos se alkaisi liikkua puolelta toiselle, ja jos se äkkiä kohoaisi pystyyn suorana ja jäykkänä, niin olisi valmistauduttava taisteluun tai lähdettävä pakoon; mutta se ei tehnyt kumpaakaan, ja niin ollen Tarzan vain peräytyi pois, ja leijona tuli purolle juomaan neljän tai viiden metrin päähän miehestä.
Huomenna he voisivat karata toistensa kurkkuun, mutta tänään oli kummallinen, selittämätön aselepo, jollaisia on niin usein huomattu viidakon villieläinten välillä. Ennenkuin Numa oli lakannut juomasta, oli Tarzan palannut metsään ja heilautteli itseään puita myöten Mbongan, neekeripäällikön, kylään päin.
Oli kulunut ainakin kuukausi siitä, kun apinamies viimeksi oli käynyt tervehtimässä gomanganeja. Senjälkeen, kun hän oli antanut pikku Taibon takaisin murheen murtamalle äidille, ei hänen mieleensä ollut juolahtanut mennä sinne. Ottopojan juttu oli Tarzanista päättynyt luku. Hän oli koettanut löytää jotakuta, jota hän olisi saanut helliä kuten Tika baluaan, mutta pienestä neekeripojasta saatu lyhytaikainen kokemus oli osoittanut apinamiehelle aivan selvästi, ettei heidän välillään voinut mitenkään olla sellaisia tunteita.
Se seikka, että hän oli jonkun aikaa kohdellut mustaihoista pienokaista, kuten hän olisi kohdellut ihan omaa baluaan, ei ollut vähimmässäkään, määrin jäähdyttänyt kostonhimoa, jota hän tunsi Kaalan murhaajia kohtaan. Gomanganit olivat hänen verivihollisiaan eivätkä voisi ikinä muuksi muuttua. Tänään hän toivoi saavansa yksitoikkoiseen elämäänsä hieman vaihtelua siitä kiihoituksesta, jota neekerien kiusoitteleminen hänelle tuottaisi.
Ei ollut vielä pimeä, kun hän saapui kylän laitaan ja sijoittui paikalleen paaluaitauksen vieressä kasvavaan isoon puuhun. Alhaalla läheisestä majasta kuului kovaa vaikerrusta. Ääni vaivasi Tarzanin korvia — se kirskui ja narisi. Hän ei pitänyt siitä ja päätti senvuoksi poistua vähäksi aikaa, toivoen sen lakkaavan; mutta vaikka hän viipyi poissa pari tuntia, oli valitus hänen palatessaan yhtä äänekästä.
Aikoen lopettaa häiritsevän melun väkivaltaisesti lipui Tarzan hiljaa alas puusta sen varjoon. Hiipien varovasti ja pysytellen visusti muiden majojen suojassa hän lähestyi sitä majaa, josta voivotukset kuuluivat. Sen oven kuten kylän kaikkien ovien edustalla paloi kirkas nuotio. Tulen ympärillä kyyrötteli muutamia naisia, jotka silloin tällöin avustivat murheellisella ulinallaan sisällä olevaa mestari-itkijää.
Apinamiehen kasvoilla väikkyi jäykkä hymy, kun hän ajatteli, minkälainen hämminki syntyisi, kun nopea hyppy kiidättäisi hänet naisten keskelle ja tulen hohteeseen. Sitten hän ällistyksen kestäessä pujahtaisi majaan, kuristaisi pääparkujan ja katoaisi viidakkoon, ennenkuin neekerit ehtisivät kylliksi tointua hermotäristyksestään hyökätäkseen hänen kimppuunsa.