KAHDEKSAS LUKU
Leijona
Numa, leijona, kyyristeli orjantappurapensaan takana juomapaikan äärellä, siellä missä joki polvekkeen tehtyään pyörtää takaisinpäin. Siinä kohdassa oli kahlaamo ja joen kummaltakin rannalta lähti tasaiseksi poljettu polku, joka veden rajassa oli hyvin leveä, sillä lukemattomien vuosisatojen aikana olivat viidakon ja sen takana olevan tasangon eläimet tulleet sinne juomaan, lihansyöjät rohkeina, pelottoman uljaina, kasvissyöjät arkoina, empivinä, peloissaan.
Numa, leijona, oli nälkäinen; se oli hyvin nälkäinen ja senvuoksi aivan hiljaa. Juomapaikalle tullessaan se oli usein ulvonut ja karjunut paljon; mutta lähestyessään sitä kohtaa, jossa se aikoi väijyä Baraa, kaurista, tai Hortaa, metsäkarjua, tai jotakin muuta tänne juomaan saapuvista mehevälihaisista otuksista, se oli hiljaa. Se hiljaisuus oli julmaa ja peloittavaa, mitä todisti hurjien silmien kellanvihreä välke ja notkean hännän aaltomainen värähtely.
Ensimmäisenä saapui Pakko, seebra, ja Numa, leijona, voi tuskin pidättyä karjaisemasta raivosta, sillä kaikista tasangon eläimistä ei yksikään muu ole niin varovainen kuin Pakko, seebra. Mustaviiruisen oriin jäljessä tuli kokonainen lauma, jossa oli kolme- tai neljäkymmentä noita lihavia, virmoja hevosen kaltaisia eläimiä. Lähestyessään jokea johtaja pysähtyi usein, herkistäen korviaan ja nostaen turpaansa nuuhkiakseen vienosta tuulesta pelättyjen lihansyöjien kielittelevää hajua.
Numa liikahti rauhattomasti, vetäen takakäpälänsä kauaksi kellanruskean ruumiinsa alle ja jännittäytyen äkillistä syöksyä ja rajua hyökkäystä varten. Sen silmät kiiluivat nälästä, ja vahvat lihakset vapisivat hetken kiihtymyksestä.
Pakko tuli hieman likemmäksi, pysähtyi, korskahti ja pyörähti ympäri. Kuului rientävien kavioiden kapsetta, ja lauma oli tipotiessään. Mutta Numa, leijona, ei hievahtanutkaan. Se tunsi seebran tavat. Se tiesi oriin palaavan, vaikka se saattaisikin kääntyä pakoon useita kertoja, ennenkuin se rohkaistuisi niin paljon, että toisi haareminsa ja jälkeläisensä veden partaalle. Oli semmoinenkin mahdollisuus, että Pakko pelästyisi tyyten pois. Numa oli nähnyt sellaista sattuvan ennenkin ja kävi senvuoksi melkein jäykäksi, ettei ainakaan itse lähettäisi laumaa janoaan sammuttamatta täyttä neliä takaisin tasangolle.
Yhä uudelleen lähestyi Pakko perheineen, ja yhä uudelleen se taaskin juoksi pakoon. Mutta joka kerta tuli lauma likemmäksi jokea, kunnes vihdoin jäntevä ori laski samettiturpansa sirosti veteen. Varovasti kävellen lähenivät toiset johtajaansa. Numa valitsi kiiltäväkarvaisen, lihavan tammavarsan, ja sen kiiluvissa silmissä oli ahnas hehku niiden jo ahmiessa saalista, sillä leijona pitää tuskin mistään enemmän kuin seebran lihasta, kenties siitä syystä, että kaikista ruohonsyöjistä Pakko on vaikein pyydystää.
Leijona nousi hitaasti, mutta sen noustessa katkaisi oksan yksi sen tukevista, pehmeistä käpälistä. Kuin pyssyn suusta lentäen se syöksyi varsaa kohti; mutta oksan katkeaminen oli riittänyt säikäyttämään arkoja otuksia, niin että ne lähtivät heti pakoon, samalla kun Numa hyökkäsi.
Viimeksi jäi ori, ja huima hyppy sinkosi leijonan tavoittamaan sitä. Mutta oksan taittuminen oli riistänyt Numalta aterian, vaikka sen voimakkaat kynnet raapaisivat seebran kiiltävää kylkeä, jättäen neljä veristä viirua kauniiseen karvaan.