Niinpä hän yllytti isoja ihmisapinoita, kunnes Numan niskaan lenteli satamalla kalikoita, pannen leijonan pudistelemaan päätänsä ja karjumaan rajusti ja uhkaavasti; mutta yhä se piti epätoivoisesti kiinni saaliistaan.
Pian Tarzan käsitti, että Numaan singotut oksat eivät osuessaankaan koskeneet kipeästi eivätkä lainkaan vahingoittaneet petoa, minkävuoksi apinamies silmäili ympärilleen löytääkseen tehokkaampia heittoaseita, eikä hänen tarvinnutkaan niitä kauan hakea. Varsin lähellä Numaa oli maasta ulkoneva, rappeutunut graniittimöhkäle, ja se tarjosi paljon pahemmin koskevia heittoaseita. Käskien apinoita tarkkaamaan häntä Tarzan liukui maahan ja keräsi kourallisen pieniä kivensirpaleita. Hän tiesi, että kun kerran apinat olisivat nähneet hänen toteuttavan ajatuksensa, niin he noudattaisivat hänen esimerkkiään paljon sukkelammin kuin tottelisivat hänen käskyjään, jos hän komentaisi heitä noutamaan kiviä ja nakkelemaan niillä Numaa, sillä silloin ei Tarzan vielä ollut Kertshakin heimon apinoiden kuningas. Siksi hän tuli vasta myöhempinä vuosina.
Nyt hän oli vain nuorukainen, vaikka hän olikin osannut hankkia itselleen paikan näiden villieläinten neuvotteluissa, joiden keskuuteen kummallinen kohtalo oli hänet heittänyt. Vanhemman polven jöröt urokset vihasivat häntä yhäti, kuten eläimet vihaavat niitä, joiden tunnusmerkillinen haju on vieraan ja siis vihollisen haju. Nuoremmat urokset, jotka olivat lapsuudessaan olleet Tarzanin kisatovereita, olivat yhtä tottuneet Tarzanin kuin kenen hyvänsä heimon jäsenen hajuun. He eivät epäilleet häntä sen enempää kuin muitakaan tuntemiaan uroksia; mutta he eivät myöskään rakastaneet häntä, sillä he eivät rakastaneet ketään muulloin kuin paritteluaikana, ja se viha, jota muut urokset silloin heissä herättivät, pysyi hyvinkin seuraavaan paritteluaikaan saakka. He olivat parhaimmillaankin äreää, kärtyistä joukkoa, vaikka heidän keskuudessaan oli joitakuita, joiden mielessä oli inhimillisyyden alkeellisia ituja — epäilemättä vanhaa perintöä; heissä oli kaiketi vielä jotakin jäljellä siitä ammoisesta esivanhemmasta, joka astui ensimmäisen askeleen apinanmuodosta ihmisyyttä kohti, kävellen entistä useammin takajaloillaan ja keksien muuta puuhaa vapaille käsilleen.
Niinpä siis Tarzan johti, koska hän ei vielä voinut komentaa. Hän oli jo aikoja sitten pannut merkille apinoiden matkimistaipumuksen ja oppinut käyttämään sitä hyväkseen. Koottuaan sylinsä täyteen rapautuneen graniitin kappaleita hän kiipesi jälleen puuhun ja näki hyvillä mielin, että apinat noudattivat hänen esimerkkiään.
Heidän kiviä kerätessään syntyneen vähäisen rauhallisen hetken aikana oli Numa käynyt aterioimaan; mutta tuskin se oli ehtinyt sijoittua mukavasti saaliinsa ääreen, kun apinamiehen harjaantuneen käden linkoama terävä graniittisirpale sattui sen poskeen. Pedon äkillinen tuskan ja raivon karjahdus tukehtui, kun apinat, jotka olivat nähneet Tarzanin tempun, tähtäsivät siihen yhteislaukauksen. Numa pudisteli jykevää päätään ja tähyili kiusanhenkiinsä päin. Puoli tuntia ne ahdistivat sitä kivillä ja katkotuilla oksilla, ja vaikka se kiskoi uhrinsa mitä sakeimpiin tiheikköihin, keksivät he aina jonkun keinon osuakseen siihen heittoaseillaan antamatta sille vähääkään syömisen tilaisuutta ja ajaen sitä yhä edemmäksi.
Karvaton, ihmishajuinen apinaotus oli pahin kaikista, sillä hän oli kyllin uhkarohkea tullakseen maan pinnalle muutamien askelten päähän viidakon valtiaasta voidakseen siten tarkemmin ja voimakkaammin sinkauttaa teräviä kiviä ja raskaita kalikoita. Vähä väliä syöksähti Numa äkkiä ja äkäisesti häntä tavoittamaan, mutta notkea, vilkasliikkeinen kiusanhenki sai aina vältetyksi vaaran niin loukkaavan keveästi, että leijona joutui raivoisen vimman valtaan, unohtaen kalvavan nälkänsäkin ja poistuen varsin pitkiksi ajoiksi saaliinsa luota turhaan koettaessaan saada kiinni vainoojaansa.
Apinat ja Tarzan hätyyttivät kookkaan pedon luontaiselle aukeamalle, jossa Numa ilmeisesti päätti asettua lopullisesti vastarintaan sijoittuen keskelle aukeamaa; siellä se oli kylliksi kaukana kaikista puista ollakseen jotakuinkin turvassa apinoiden huononlaisesti tähdätyiltä heitoilta, vaikka Tarzanin itsepäisesti ja yhä uutterammin heittämät kivet edelleenkin osuivat siihen.
Mutta tämä ei tyydyttänyt apinamiestä, koska Numa heiton silloin tällöin osuessa vain ärähti, valmistautuen nauttimaan viivästynyttä ateriaansa. Tarzan raapi päätään, miettien jotakin tehokkaampaa hyökkäystapaa, sillä hän oli päättänyt estää Numan millään tavoin hyötymästä heimon kimppuun tekemästään hyökkäyksestä. Ihmisjärki suunnitteli tulevaisuuden varalle, kun taas karvaiset apinat ajattelivat vain hetkellistä kiukkuaan ikivanhaa vainolaista kohtaan. Tarzan arvasi, että jos Numa näkisi aterian sieppaamisen Kertshakin heimon keskuudesta helpoksi tehtäväksi, niin varsin pian muuttuisi heidän elämänsä kamalaa painajaista muistuttavaksi varomiseksi ja peloksi. Numalle oli opetettava, että apinan tappamisesta koituisi heti rangaistus eikä mitään hyötyä. Tarvittaisiin vain muutamia läksytyksiä, ja heimon aikaisempi turvallisuus olisi taattu. Tuon täytyi olla joku vanha leijona, jonka voimien ja vikkelyyden vähentyminen oli pakottanut turvautumaan mihin hyvänsä riistaan, jonka se vain voi saavuttaa. Mutta yksikin leijona, jota ei hillittäisi, voisi tuhota heimon tyyten tai ainakin tehdä sen olemassaolon niin vaaralliseksi ja kammottavaksi, ettei elämä enää olisi lainkaan miellyttävä.
"Metsästäköön hän gomanganien keskuudessa", arveli Tarzan. "Heistä hän saa helpommin saalista. Minä opetan hurjalle Numalle, ettei hän saa pyydystää manganeja."
Mutta miten hän saisi riistetyksi uhrin ruumiin ruokailevalta leijonalta, se kysymys oli ensiksi ratkaistava. Vihdoin Tarzan keksi suunnitelman. Kaikista muista paitsi Apinain Tarzanista se olisi kenties tuntunut kovin uskalletulta, ja kenties se tuntui sellaiselta hänestäkin; mutta Tarzan piti paljon kaikista sellaisista kujeista, joihin sisältyi tuntuvasti vaaraa. Joka tapauksessa epäilen suuresti, olisimmeko me, te ja minä, valinneet sellaista suunnitelmaa ärtyneen ja nälkäisen leijonan puijaamiseksi.