Keksimänsä tempun suorittamiseen Tarzan tarvitsi apua, ja hänen auttajansa piti olla yhtä rohkea ja melkein yhtä vikkelä kuin hän oli. Apinamiehen katse suuntautui Taugiin, lapsuudenaikaiseen leikkitoveriin, hänen ensi rakkautensa kilpailijaan; kaikista heimon uroksista voi vain Taugin villissä rinnassa olettaa sykkivän Tarzania kohtaan sellaisia tunteita, joita me keskuudessamme nimitämme ystävyydeksi. Ja Tarzan ainakin tiesi Taugin rohkeaksi, ja uros oli nuori, ketterä, ja hänellä oli ihailtavat lihakset.
"Taug!" huusi apinamies. Iso apina nosti silmänsä puuhastaan; hän oli juuri koettamassa katkaista kuivunutta oksaa salaman iskemästä puusta. "Mene lähelle Numaa ja härnää häntä", kehoitti Tarzan, "Ärsytä häntä, kunnes hän hyökkää! Vie hänet pois Mamkan ruumiin luota! Pidätä häntä poissa niin kauan kuin voit!"
Taug nyökkäsi. Hän oli Tarzanista aukeaman vastaisella puolella. Kiskottuaan vihdoin oksan irti puusta hän pudottautui maahan ja lähestyi Numaa, muristen ja kiljuen herjauksiaan. Ärtynyt leijona katsahti häneen ja nousi pystyyn. Numan häntä kohosi jäykkänä pystyyn, ja Taug kääntyi pakoon, sillä hän tunsi tuon varoittavan hyökkäysmerkin.
Leijonan takaa juoksi Tarzan ripeästi aukeaman keskellä viruvan Mamkan ruumiin luokse. Numan huomio oli kokonaan kiintynyt Taugiin, eikä se nähnyt apinamiestä. Sen sijaan peto syöksähti pakenevan uroksen jäljessä, joka ei ollut lähtenyt pakoon hetkistäkään liian aikaisin, sillä saapuessaan lähemmälle puulle hän oli vain metrin tai pari edellä takaa-ajavasta pedosta. Vikkelästi kuin kissa kiipesi raskas ihmisapina runkoa myöten turvaan, Numan kynsien raapaistessa puuta vain muutaman kymmenen sentimetrin päässä hänestä.
Leijona seisoi vähän aikaa puun alla, tuijottaen apinaa ja karjuen, niin että maa vapisi. Sitten se kääntyi palaamaan saaliinsa luokse, mutta samassa sen häntä uudelleen jäykistyi suoraksi, ja peto syöksähti takaisinpäin vieläkin rajummin kuin tullessaan, sillä se näki alastoman ihmisolennon juoksevan toisella laidalla kasvavia puita kohti, saaliin verinen ruho jättiläisolallaan.
Apinat, jotka katselivat kauheata kilpajuoksua turvallisilta paikoilta puista, kiljuivat pilkkasanoja Numalle ja varoituksia Tarzanille. Korkealla oleva aurinko paahtoi kuumasti ja kirkkaasti, valaisten pienellä aukeamalla esitettävän näytelmän toimihenkilöitä ja näyttäen heidät huikaisevan selvästi ympäröivien puiden lehväisissä varjoissa istuville katselijoille. Alastoman nuorukaisen vaaleanruskea ruho, punaisen veren valuessa pitkin hänen sileätä, sametinpehmoista ihoansa, jonka alla lihakset pullistelivat. Hänen takanaan mustaharjainen leijona, viidakon valio-otus, kiitäen pää painuksissa, häntä ojossa päivänpaisteisen aukeaman halki.
Tämäpä oli elämää! Se sai kuolema kintereillään rientävän Tarzanin värähtämään riemusta. Mutta ennättäisikö hän puiden luo, ennenkuin niin lähellä takana vinhasti lähestyvä surma saavuttaisi hänet?
Gunto heilautti itsensä alemmalle oksalle apinamiehen edessä olevassa puussa. Gunto kirkui varoituksia ja neuvoja.
"Ota kiinni minusta!" huusi Tarzan ja hyppäsi raskaine taakkoineen suoraan isoa urosta kohti, joka riippui jalkojensa ja toisen kätensä varassa. Ja Gunto tarttui heihin — kookkaaseen apinamieheen ja tapetun naarasapinan elottomaan ruhoon — tarttui heihin toisella, vankalla, karvaisella kädellään ja kiskaisi heitä ylöspäin, niin että Tarzan sai kiinni läheisestä oksasta.
Heidän allaan hypähti Numa; mutta niin raskaalta ja kömpelöltä kuin Gunto lieneekin näyttänyt, oli hän kuitenkin ketterä kuin Manu, marakatti, joten leijonan kynnet vain raapaisivat verisen viirun hänen toiseen käsivarteensa.