Heimo oli hakemassa ruokaa metsästä saman aukeaman laitamilta, jossa Gunto, Taug ja Tarzan olivat ärsyttäneet Numaa ja lopuksi riistäneet siltä saaliinsa. Joitakuita heimon jäseniä oli itse aukeamalla. He olivat rauhallisia ja huolettomia, sillä olihan kolme vahtia tähyilemässä eri puolilla laumaa. Tarzan oli sen heille opettanut, ja vaikka hän olikin ollut poissa useita päiviä, metsästellen yksin, kuten hän usein teki, tai käyden rannalla sijaitsevassa majassa, niin he eivät olleet vielä unohtaneet hänen neuvoaan; ja jos he vielä jonkun aikaa eteenpäin sijoittaisivat vahteja, niin se muuttuisi tavaksi heidän heimoelämässään ja sitä noudatettaisiin loppumattomiin.
Mutta Tarzan, joka tunsi heidät paremmin kuin he itse, uskoi varmasti, että he olivat lakanneet pitämästä vahteja heti kun hän oli poistunut heidän luotaan; nyt hän senvuoksi aikoi hieman kujeilla heidän kustannuksellaan ja samalla opettaa heille valppautta, joka on vieläkin tärkeämpi ominaisuus viidakossa kuin sivistyneillä seuduilla. Te ja minä saamme olemassaolostamme varmastikin kiittää jonkun oligoseeniajalla eläneen karvaisen ihmisapinan valpasta varovaisuutta. Tietysti olivat myöskin Kertshakin apinat aina varuillaan omalla tavallaan — Tarzan oli vain ehdottanut heille uuden turvallisuustoimenpiteen entisten lisäksi.
Gunto oli tänään sijoitettu aukeaman pohjoispuolelle. Hän kyyrötti eräässä puunhaarautumassa, josta hän saattoi tarkastella viidakkoa varsin laajalti ympärillään. Juuri hän ensiksi huomasi vihollisen. Pensaikosta kuuluva kahina kiinnitti hänen huomiotaan, ja hetkistä myöhemmin hän osittain näki takkuisen harjan ja kellanruskean selän. Se oli vain pelkkä vilahdus hänen allaan olevan tiheän lehvistön läpi; mutta samalla kajahti Gunton palkeita muistuttavista keuhkoista kimakka "Krig-ah!" joka on apinain varoitushuuto.
Heti yhtyi koko heimo huutoon, niin että "Krig-ah!" kiiri viidakossa aukeaman ympärillä, samalla kun apinat nopeasti heilauttivat itsensä turvaan puiden alaoksille ja isot urokset riensivät Guntoon päin.
Ja sitten asteli aukeamalle Numa, leijona — majesteettisena ja valtavana, päästäen laajasta rinnastaan kuuluville ärinää ja jymiseviä karjaisuja, jotka nostivat apinain karvat jäykkinä pystyyn takkuisista kalloista aina vankkoihin selkiin saakka.
Numa pysähtyi aukeamalle ja sai heti läheisistä puista niskaansa kokonaisen kuuron kiviä ja ikivanhoista puista katkotutta oksia. Häneen osui kymmenkunta kertaa, ja sitten apinat laskeutuivat puista keräämään lisää kiviä ja peittosivat häntä säälimättömästi.
Numa kääntyi pakoon, mutta häneltä sulki tien tiheä sade teräväsärmäisiä heittoaseita ja aukeaman laidalla oli häntä vastassa tanakka Taug, käsissään iso, ihmisen pään kokoinen järkäle, ja viidakon valtias vaipui maahan saatuaan huumaavan iskun.
Kiljuen, ulvoen ja äkäisesti karjuen syöksyivät Kertshakin heimon kookkaat apinat sortuneen leijonan kimppuun. Liikkumatonta ruhoa uhkasivat kepit, kivet ja keltaiset torahampaat. Seuraavalla hetkellä, ennenkuin Numa ehtisi tulla takaisin tajuihinsa, olisi sitä piesty ja raadeltu niin että eniten pelätystä viidakon asukkaasta olisi jäljellä vain verinen läjä murtuneita luita ja takkuisia karvoja.
Mutta kun kepit ja kivet jo olivat ylhäällä paiskautuakseen petoon ja vankat hampaat irvessä repimään sitä, laskeutui läheisestä puusta nopeasti kuin putoava kivi piskuinen olento, jolla oli pitkät, valkeat viikset ja kurttuiset kasvot. Se tipahti suoraan Numan ruumiille ja siinä se hyppi ja kirkui ja kiljui, uhmaten Kertshakin uroksia.
Nämä pysähtyivät hetkiseksi, ikäänkuin kivettyen näkemänsä herättämästä ihmetyksestä. Se oli Manu, marakatti, Manu, pieni pelkuri-raukka, ja tuossa hän, rohjeten vastustaa hurjia, isoja manganeja, hyppeli Numan, leijonan, ruholla, ja huusi heille, etteivät he saaneet enää siihen koskea.