Totta kyllä on, että Tarzan ja Tantor olivat mitä parhaita ystävyksiä ja ettei Tarzan ollut milloinkaan maistanut norsunlihaa; mutta gomanganit olivat ilmeisesti surmanneet norsun, ja kun he söivät saaliinsa lihaa, eivät minkäänlaiset siveelliset epäilykset olisi estäneet Tarzania tekemästä samoin, jos hän olisi saanut siihen tilaisuuden. Jos hän olisi tiennyt, että norsu oli kuollut tautiin useita päiviä sitä ennen, kun mustaihoiset löysivät ruhon, ei hän olisi ollut niin innokas pääsemään osalliseksi ateriasta, sillä Apinain Tarzan ei ollut mikään haaskansyöjä. Mutta nälkä voi tylsistyttää mitä tarkimmankin herkkusuun maun, eikä Tarzan ollut juuri herkkusuu.
Tällä hetkellä hän oli perin nälkäinen villipeto, jota varovaisuus piti aisoissa, sillä kylän keskellä kiehuvan ison keittopadan ympärillä oli mustia sotureita, joiden läpi ei edes Apinain Tarzan olisi voinut ehein nahoin tunkeutua. Tähyilijän oli senvuoksi pakko pysyä nälissään paikallaan, kunnes neekerit olisivat ahmineet itsensä turriksi, ja jos he olisivat jättäneet joitakuita viipaleita jäljelle, hankkia sitten niistä itselleen mahdollisimman hyvä ateria. Mutta malttamattomasta Tarzanista tuntui, että ahnaat gomanganit mieluummin repeäisivät kuin luopuisivat mässäyksestään, ennenkuin viimeinenkin murunen olisi nielty. Vähäksi aikaa he keskeyttivät yksitoikkoisen syömisen suorittaen osia eräästä metsästystanssista, ja se liike kiihdytti heidän ruoansulatustaan siksi paljon, että he kykenivät uusin voimin käymään jälleen käsiksi ateriaansa. Mutta nautittuaan ylettömiä määriä norsunlihaa ja neekeriolutta he pian kävivät liian kankeiksi minkäänlaisiin ruumiillisiin ponnistuksiin; jotkut heistä joutuivat sellaiseen tilaan, etteivät enää jaksaneet nousta maasta, vaan loikoivat mukavasti ison keittopadan lähellä, sulloen vatsaansa lihaa, kunnes menivät tajuttomiksi.
Vasta hyvän joukon yli puolen yön alkoi Tarzan nähdä oireita mässäyksen päättymisestä. Mustaihoiset vaipuivat toinen toisensa jälkeen nopeasti uneen; mutta muutamia oli vielä itsepintaisesti ruoan kimpussa. Katsoen heidän tilaansa oli Tarzan varma siitä, että hän huoletta voisi mennä kylään ja siepata kourallisen lihaa heidän nenänsä edestä; mutta kourallinen ei hänelle riittänyt. Vain vatsantäyteinen ateria voisi vaimentaa huutavan nälän raivoisat vaatimukset.
Vihdoin oli vain yksi soturi pysynyt uskollisena aatteelleen — vanha mies, jonka ennen kurttuinen vatsa oli nyt sileä ja pingoittunut kuin rumpu. Ilmeisen vaivaloisesti, jopa tuskallisesti hän yhä uudelleen ryömi padan ääreen, ponnistautui verkkaisesti polvilleen, josta asennosta hän ylti astiaan ja sai lihakimpaleen. Sitten hän kellahti selälleen äänekkäästi ähkien ja virui alallaan, tunkien hampaittensa välitse hitaasti lihaa täyteen ahdettuun vatsaansa.
Tarzanista oli ilmeistä, että ukko söisi kunnes kuolisi tai kunnes liha tyyten loppuisi. Apinamies pudisti päätään inhon vallassa. Kuinka törkeitä olentoja, olivatkaan nämä gomanganit! Ja kuitenkin vain he koko viidakon väestä olivat läheisesti Tarzanin kaltaisia. Tarzan oli ihminen, myöskin heidän täytyi olla jonkunlaisia ihmisiä, aivan samoin kuin pienet marakatit, isot apinat ja Bolgani, gorilla, kuuluivat samaan suureen perheeseen, vaikka heidän kokonsa, ulkomuotonsa ja tapansa olivatkin erilaisia. Tarzania hävetti, sillä olihan siis kaikista viidakon eläimistä iljettävin juuri ihminen — ihminen ja Dango, hyena. Vain ihminen ja Dango söivät niin, että paisuivat kuin kuollut rotta. Tarzan oli nähnyt Dangon syömällä kaivautuneen kuolleen norsun ruhoon ja sitten ahmivan niin, ettei enää mahtunut ulos samasta reiästä, josta oli mennyt sisään. Nyt hän oli valmis uskomaan, että ihminen tekisi samoin, jos saisi siihen tilaisuuden. Ihminen oli myöskin vastenmielisin kaikista olennoista — ohuine, laihoine jalkoineen, pulleine vatsoineen, viilattuine hampaineen, paksuine, punaisine huulineen. Ihminen oli inhoittava. Tarzanin katse kiintyi kamalannäköiseen, vanhaan soturiin, joka kieriskeli loassa hänen allaan.
Kas noin! Olio ponnisteli polvilleen saadakseen vielä kappaleen lihaa. Se ähkyi kovasti tuskissaan, mutta sittenkin se yhä vain söi, söi, yhäti söi. Tarzan ei jaksanut enää hillitä — ei nälkäänsä eikä inhoansa. Hän liukui hiljaa maahan, pitäen puun runkoa itsensä ja ahmatin välillä.
Mies oli edelleenkin polvillaan keittopadan ääressä taipuneena melkein kaksin kerroin vatsanväänteissään. Hänen selkänsä oli apinamieheen päin. Reippaasti ja meluttomasti Tarzan lähestyi häntä. Ei kuulunut mitään, kun rautaiset sormet puristuivat mustan kurkkuun. Ottelu oli lyhyt, sillä neekeri oli vanha ja melkein herpaantunut lihan nielemisen ja oluen seurauksista.
Tarzan hellitti käsistään liikkumattoman ruumiin, otti padasta useita aimo kimpaleita lihaa — kylliksi tyydyttämään hänenkin kalvavan nälkänsä — ja nosti sitten maasta mässääjän ruumiin, tunkien sen keittoastiaan. Herättyään olisi muilla mustaihoisilla jotakin miettimistä! Tarzan virnisti. Palatessaan saaliineen puulle, otti hän maasta olutta sisältävän astian ja vei sen huulilleen; mutta maistettuaan juomaa hän sylki sen heti pois suustaan ja viskasi alkeellisen maljan kädestään. Hän oli aivan varma siitä, ettei edes Dango voisi nauttia noin saastaista juomaa, ja se usko lisäsi hänen ihmistä kohtaan tuntemaansa halveksimista.
Tarzan painui viidakkoon lähes kilometrin päähän, ennenkuin pysähtyi syömään varastamaansa ruokaa. Hän pani merkille, että siitä lehahti omituinen, vastenmielinen löyhkä, mutta otaksui sen johtuvan siitä, että se oli ollut tulella olleessa astiassa. Tarzan ei luonnollisestikaan ollut tottunut keitettyyn ruokaan. Hän ei pitänyt siitä; hänellä oli hyvin nälkä, ja hän oli syönyt kelpo annoksen saaliistaan, ennenkuin todella huomasi, että liha oli ellottavaa. Sitä riitti paljon pienempi määrä kuin hän oli kuvitellut tyydyttämään hänen ruokahalunsa.
Viskattuaan tähteet maahan hän kyyristyi sopivan oksan juureen ja koetti nukkua; mutta hänen tuntui olevan vaikea päästä uneen. Tavallisesti Apinain Tarzan vaipui uneen yhtä nopeasti kuin leiskuvan takkavalkean ääreen uunimatolle kiertynyt koira; mutta tänä iltana hän kääntelehti ja vääntelehti, sillä hänen sydänalassaan oli omituinen tunne, joka pikemmin kuin mistään muusta syystä tuntui voivan johtua siitä, että siellä olevat norsunlihan kappaleet pyrkivät takaisin öiseen ilmaan etsimään omaa ruhoaan. Mutta Tarzan oli jyrkkä puolestaan. Hän puri hampaansa yhteen eikä päästänyt niitä ulos. Häneltä ei noin vain riistettäisi ateriaa, senjälkeen kun hän oli niin kauan odottanut sen saamista.