Hänen oli onnistunut uinahtaa, kun leijonan karjaisu herätti hänet. Hän nousi istumaan ja huomasi, että oli selvä päivä. Tarzan hieroi silmiään. Oliko hän todella saattanut nukkua? Hän ei tuntenut itseään erikoisen virkistyneeksi, kuten hänen olisi pitänyt kunnollisen unen jälkeen. Hänen huomionsa kiintyi alhaalta kuuluvaan meluun ja kun hän vilkaisi sinne, näki hän leijonan seisovan puun juurella ja tähyilevän himokkaasti häneen päin. Tarzan irvisti eläinten kuninkaalle, minkä jälkeen Numa Tarzanin suureksi hämmästykseksi alkoi kiivetä oksien sekaan häntä kohti. Tarzan ei tosin ollut koskaan ennen nähnyt leijonan kapuavan puuhun, mutta jostakin selittämättömästä syystä ei häntä kovinkaan pahasti kummastuttanut, että tämä erikoinen leijona teki sen.
Leijonan hitaasti kiivetessä häntä kohti pyrki Tarzan ylemmille oksille; mutta hän huomasi kauhukseen, että hänen oli äärimmäisen vaikea kiivetä lainkaan. Yhä uudelleen hän liukui takaisin samaan paikkaan, kun taas leijona jatkoi kiipeämistään hellittämättä ja pääsi yhä lähemmäksi apinamiestä. Tarzan saattoi erottaa kellanvihreiden silmien nälkäisen kiillon. Hän näki kuolaa riippuvissa leukapielissä ja isot hampaat irvissä valmiina iskeytymään häneen ja repimään hänet. Epätoivoisesti ponnistaen onnistui apinamiehen vihdoinkin päästä hiukan kauemmaksi ahdistajastaan. Hän oli nyt korkeilla, heikoilla oksilla, joille ei yksikään leijona, sen hän tiesi, voisi häntä seurata; mutta ilkeännäköinen Numa läheni yhä. Se oli uskomatonta; mutta se oli totta. Eniten ihmetytti Tarzania kuitenkin se, että vaikka hän käsittikin, kuinka uskomatonta tämä kaikki oli, hän samalla kertaa piti sitä varsin luonnollisena seikkana; hänestä oli luonnollista ensiksi se, että leijona lainkaan kiipesi, ja toiseksi se, että Numa nousi yläoksille, joille ei edes Shita, pantteri, milloinkaan uskaltanut.
Apinamies rimpuili sitten vaivaloisesti korkean puun latvaan saakka, ja hänen jäljessään tuli Numa, vinkuen kammottavasti. Lopulta Tarzan keinui huojuvan oksan päässä korkealla metsän yläpuolella. Enää hän ei päässyt edemmäksi. Alhaalla lähestyi leijona varmasti, ja Apinain Tarzan käsitti, että loppu oli vihdoinkin käsissä. Hän ei voinut otella Numan kanssa ohuella oksalla, ei ainakaan tällaisen Numan, joka liikkui notkuvilla oksilla, kuudenkymmenen metrin korkeudella maasta, yhtä varmasti kuin itse maan pinnalla.
Lähemmäksi, yhä lähemmäksi tuli leijona. Vielä hetkinen, ja hän voisi ojentaa toisen vahvan käpälänsä ja kiskoa apinamiehen kauheaan kitaansa, Tarzanin pään päältä kuuluva suhina sai hänet pahaa aavistaen katsahtamaan ylöspäin. Hänen kohdallaan aivan lähellä häntä kaarteli iso lintu. Hän ei ollut koko elämänsä aikana nähnyt niin isoa lintua, mutta hän tunsi sen heti, sillä olihan hän satoja kertoja nähnyt sen eräässä niistä kirjoista, jotka hän oli löytänyt suojaisen lahden rannalla sijaitsevasta majasta — sammaltuneesta majasta, joka sisältöineen oli nuoren loordi Greystoken ainoa tuntemattomalta isävainajalta saatu perintö.
Kirjassa oli lintu kuvattu lentämässä korkealla ilmassa pieni lapsi kynsissään, kun taas alhaalla maassa seisoi epätoivoinen äiti, ojennellen käsiään. Leijona nosti parhaillaan vankkakyntistä käpäläänsä tarttuakseen Tarzaniin, kun lintu syöksyi hänen kimppuunsa ja upotti hänen selkäänsä aivan yhtä kammottavat kynnet. Tuska oli puuduttava; mutta keventynein mielin tunsi apinamies, kuinka hänet siepattiin Numan kidasta.
Siipien voimakkaasti suhistessa kohosi lintu nopeasti, kunnes metsä oli syvällä heidän allaan. Tarzania kuvotti ja huimasi, kun hän katseli viidakkoa niin korkealta; hän sulki senvuoksi silmänsä lujasti ja pidätti henkeään. Yhä ylemmäksi nousi upea lintu. Tarzan avasi silmänsä. Viidakko oli niin kaukana hänen allaan, että se näkyi vain himmeänä, vihreänä läikkänä, mutta yläpuolella ja aivan lähellä oli aurinko. Tarzan oikaisi kätensä ja lämmitteli niitä, sillä niitä paleli kovasti. Sitten hänet äkkiä valtasi raivo. Minne aikoi lintu hänet viedä? Alistuiko hän näin vastustamatta siivekkään otuksen saaliiksi, olipa se sitten kuinka tavaton hyvänsä? Aikoiko hän, Apinain Tarzan, mahtava taistelija, kuolla lyömättä ainoatakaan iskua puolustuksekseen? Ei ikinä.
Hän sieppasi metsästyspuukon vyöllään olevasta jänteestä ja sysäsi sen kerran, kaksi, kolme kertaa yläpuolellaan olevaan rintaan. Valtavat siivet lepattivat vielä kouristuksentapaisesti jonkun kerran, kynsien ote heltisi, ja Apinain Tarzan suistui kiitämään kaukana alhaalla lepäävää viidakkoa kohti.
Apinamiehestä tuntui, että hän putosi useita minuutteja, ennenkuin hän räiskähti puiden vihreihin latvoihin. Pienemmät oksat hidastuttivat hänen vauhtiaan, niin että hän hetkiseksi jäi lepäämään samalle oksalle, jolle hän oli nukkunut edellisenä iltana. Vähän aikaa hän hoippui, ponnistellen rajusti päästäkseen tasapainoon; mutta vihdoin hän vierähti oksalta, mutta hurjasti huitomalla hän sai tartutuksi siihen kiinni ja jäi riippumaan.
Taaskin hän aukaisi silmänsä, jotka hän oli pudotessaan sulkenut. Oli jälleen yö. Yhtä vikkelänä kuin ennenkin hän kapusi taaskin oksan haarautumaan, josta hän oli tipahtanut. Alhaalla karjui leijona, ja katsoessaan sinne näki Tarzan kellanvihreiden silmien välkkyvän kuutamossa, kun niiden nälkäinen katse suuntautui ylöspäin häntä kohti viidakkoyön pimeyden lävitse.
Apinamies veti syvän henkäyksen. Kylmää hikeä kihosi hänen kaikista huokosistaan, ja hänen sydänalaansa kuvotti ilkeästi. Apinain Tarzan oli uneksinut ensimmäisen unensa.