Pitkän aikaa hän istui odottaen, että Numa kiipeisi puuhun häntä tavoittamaan ja että hän kuulisi ylhäältä pitkien siipien suhinaa, sillä Apinain Tarzanista oli hänen unensa silkkaa todellisuutta.
Hän ei voinut uskoa näkemiään, mutta kun hän kerran oli nähnyt vaikkapa niinkin uskomatonta, niin hän ei voinut epäillä omia havaintojaan. Koko Tarzanin elämän aikana eivät hänen aistimensa olleet häntä pahasti pettäneet, ja siksi hän luonnollisesti luotti niihin horjumatta. Jokainen havainto, jonka ne olivat tuoneet Tarzanin aivoihin, oli vähemmän tai enemmän täsmällisesti aina ollut oikea havainto. Hän ei voinut käsittää sellaista mahdollisuutta, että hän vain näennäisesti oli kokenut niin kummallisen seikkailun ja ettei siinä olisi todellisuutta siemeneksikään. Että pilaantuneesta norsunlihasta häiriytynyt vatsa, viidakossa karjuva leijona, kuvakirja ja uni voivat niin todellisuuden mukaisesti ja yksityiskohtaisen selväpiirteisesti tuoda hänen sielunsa silmien eteen kaiken sen, mitä hän luuli kokeneensa, siitä ei hänellä ollut vähäisintäkään aavistusta; mutta hän tiesi, että Numa ei osannut kiivetä puuhun, hän tiesi, ettei viidakossa ollut sellaista lintua kuin hän oli nähnyt, ja hän tiesi myöskin, ettei hän olisi voinut jäädä eloon pudottuaan edes mitättömän murto-osan siitä matkasta, jonka hän oli kiitänyt alaspäin.
Ainakin Tarzan oli perin ymmällä, kun hän uudelleen koetti paneutua nukkumaan — kovin ymmällä ja kovin pahoinvoipa.
Syvästi miettiessään sen yön kummallisia tapahtumia hän näki vielä lisää merkillistä. Se oli totisesti aivan luonnotonta, mutta hän näki sen kaiken omin silmin — ei sen vähempää kuin Histahin, käärmeen, kiemuraisena ja limaisena luikertamassa puun runkoa myöten häntä kohti — Histahin, jolla oli Tarzanin keittopataan tunkema ukon pää — pää ja pyöreä, pingoittunut, musta, turvonnut vatsa. Kun vanhuksen kaameat kasvot ja ylöspäin suunnatut, lasimaisesti tuijottavat silmät tulivat lähelle Tarzania, avautui kita nielemään häntä. Apinamies tähtäsi raivoisen iskun kamalannäköisiin kasvoihin, ja hänen iskiessään näky katosi.
Tarzan ponnahti istumaan oksalleen, läähättäen, silmät levällään, joka jäsenen vapistessa. Hän tähyili joka taholle ympärilleen, mutta hänen terävät, viidakkoon tottuneet silmänsä eivät erottaneet jälkeäkään vanhuksesta, jolla oli Histahin, käärmeen, ruumis, mutta paljaalla reidellään apinamies näki lehtimadon, joka oli pudonnut hänen yläpuolellaan olevalta oksalta. Irvistäen hän pyyhkäisi sen alhaalla vallitsevaan pimeyteen.
Ja niin kului yö unen seuratessa toistansa, painajaisen painajaista, kunnes hämmentynyt apinamies hätkähti kuin pelästynyt kauris, kun tuuli kahahti läheisissä puissa; hypähti seisomaan, kun hyenan kamala nauru katkaisi viidakon hetkellisen hiljaisuuden. Mutta vihdoin koitti vitkallinen aamu, ja kipeä, kuumeinen Tarzan lähti työläästi kiertelemään metsän ummehtuneissa, hämyisissä sokkeloissa, etsien vettä. Koko hänen ruumiinsa oli kuin tulessa, ja hänen kurkussaan oli ilkeästi ellottava tunne. Hän osui sekavalle, melkein läpitunkemattomalle tiheikölle, ja villieläimen tavoin hän, villieläin, ryömi sinne kuolemaan yksin ja kenenkään näkemättä, turvassa saalistavien raatelijain hyökkäyksiltä.
Mutta hän ei kuollut. Kauan oli hänen henkensä sammumaisillaan, mutta äkkiä luonto ja rääkätty vatsa turvautuivat omaan terveyshoidolliseen menetelmäänsä; apinamies hikosi kovasti ja vaipui sitten normaaliseen, rauhalliseen uneen, jota kesti iltapuolelle päivää. Herätessään hän oli heikko, mutta ei enää sairas.
Hän etsi uudelleen vettä ja juotuaan pitkän siemauksen suuntasi verkkaisesti matkansa meren rannalla olevaan majaan. Hänen tapanaan oli jo kauan ollut tuntiessaan itsensä yksinäiseksi ja vaivautuneeksi hakea sieltä lepoa ja rauhaa, jota hän ei mistään muualta voinut saada.
Kun hän lähestyi majaa ja nosti yksinkertaista salpaa, jonka hänen isänsä oli muovannut niin monta vuotta sitten, tarkkaili häntä kaksi pientä, verestävää silmää läheisen piiloisan lehvistön takaa. Takkuisten, törröttävien kulmakarvojen alta ne tähysivät häntä häijysti ja tarkkaavan uteliaasti. Sitten Tarzan astui majaan ja sulki oven jälkeensä. Täällä hän oli eristettynä koko muusta maailmasta ja saattoi uneksia pelkäämättä kenenkään häiritsevän häntä. Hän voi kyyristyä katselemaan omituisissa esineissä, kirjoissa, olevia kuvia, hän voi ottaa selkoa painetusta sanasta, jota hän oli oppinut lukemaan osaamatta sen esittämää puhekieltä, hän voi elää ihmeellisessä maailmassa, jota hän ei lainkaan tuntenut muutoin kuin rakkaista kirjoistaan. Numa ja Sabor saivat saalistaa aivan lähellä häntä, luonnonvoimat saivat riehua ja raivota; mutta ainakin täällä sai Tarzan olla tyyten huoletonna miellyttävässä levossa, joka salli hänen kaikkine kykyineen häiritsemättä syventyä suurimpaan nautintoonsa.
Tänään hän otti jälleen esille sen ison linnun kuvan, joka kantoi pientä tarmangania kynsissään. Tarzanin otsa meni ryppyihin, kun hän tarkasti väripainosta. Niin, tämä oli aivan sama lintu, joka oli kantanut häntä edellisenä päivänä, sillä uni oli Tarzanista niin varmasti ollut todellisuutta, että hän vieläkin luuli päivän ja yön kuluneeksi siitä lähtien, kun hän oli paneutunut puuhun nukkumaan.