Etsijäin palatessa tyhjin toimin Mbonga suuttui; mutta kun hän näki, kuinka valtavan määrän hunajaa he toivat muassaan, lauhtui hänen vihansa. Muudan vilkas ja ilkeämielinen Tubuto-niminen nuorukainen harjoitti taikurin ammattia, puoskaroiden sairasta lasta siinä hurskaassa toivossa, että hän saisi periä Rabba Kegan viran ja tulot. Tänä yönä vanhan poppamiehen naiset itkisivät ja vaikeroisivat. Huomenna hän olisi unohdettu. Sellaista on elämä, sellaista maine, sellaista valta — maailman korkeimman sivistyksen keskuksessa ja synkän, koskemattoman viidakon sydämessä. Aina ja kaikkialla ihminen on ihminen, eikä hänessä ole suuresti muuttunut muu kuin ulkokuori siitä saakka, kun hän hädissään riensi kahden kallion väliseen onkaloon, paeten tyrannosaurusta kuusi miljoonaa vuotta sitten.
Rabba Kegan katoamisen jälkeisenä aamuna lähtivät sotilaat päällikkönsä Mbongan johdolla tarkastamaan Numalle virittämäänsä loukkua. Kauan ennen häkille saapumistaan he kuulivat ison leijonan karjumista ja arvasivat, että heidän pyynti-hommansa oli onnistunut; niinpä he lähestyivätkin riemuisesti kiljuen sitä paikkaa, mistä he löytäisivät vankinsa.
Niin, siellä se oli, kookas upea otus — tavattoman iso, mustaharjainen leijona. Soturit olivat hulluina ilosta. He hyppivät ilmaan ja päästelivät villejä huutoja käheitä voittohuutoja. Mutta kun he menivät likemmäksi, niin huudot kuolivat heidän huulilleen, ja heidän silmänsä laajentuivat, niin että valkuaiset näkyivät joka puolelta silmäterien ympärillä, ja heidän, paksut alahuulensa jäivät riippumaan, kun alaleuat painuivat alas. He peräytyivät kauhusta nähdessään, mitä häkissä oli — siellä oli silvottu ja raadeltu ruumis jäljellä siitä miehestä, joka vielä eilen oli ollut Rabba Kega, poppamies.
Vangiksi joutunut leijona oli ollut liian kiukuissaan ja peloissaan syödäkseen surmaamaansa miestä; mutta se oli purkanut raivoaan Rabba Kegaan, niin että tämä oli hirvittävän näköinen.
Läheisessä puussa kyyröttävä Apinain Tarzan katseli suu irvessä mustia sotureita. Taaskin hän sai ylpeillä kujeilemiskyvystään. Se oli ollut käyttämättömänä jonkun aikaa sen tuskallisen löylytyksen jälkeen, jonka hän oli saanut silloin, kun hän oli Numan taljaan verhoutuneena syöksynyt Kertshakin apinain keskuuteen, mutta tämä kuje oli kerrassaan onnistunut.
Oltuaan vähän aikaa kauhun lamauttamia, menivät neekerit lähemmäksi häkkiä; raivo voitti pelon — raivo ja uteliaisuus. Miten oli Rabba Kega joutunut häkkiin? Missä oli vohla? Siellä ei ollut jälkeäkään, ei merkkiäkään alkuperäisestä syötistä. Lähemmin tarkastettaessa he kauhukseen näkivät, että heidän toverivainajansa oli sidottu juuri samalla jänteellä, jolla he olivat köyttäneet vohlan. Kuka oli saattanut sen tehdä? He katselivat toisiinsa.
Ensimmäiseksi puhkesi puhumaan Tubuto. Hän oli sinä aamuna lähtenyt retkikunnan mukana toiveikkaana. Jostakin hän voisi löytää jälkiä, jotka selittäisivät Rabba Kegan kuoleman. Nyt hän oli niitä löytänyt, ja ensimmäiseksi hän keksi selityksen.
"Valkoinen paha haltia", hän kuiskasi. "Tämä on valkean pahan haltian työtä."
Kukaan ei väittänyt Tubutoa vastaan, sillä kukapa muu se olikaan voinut olla kuin se iso, karvaton apina, jota he kaikki pelkäsivät? Ja niin heidän vihansa Tarzania kohtaan yltyi taaskin, samalla kun he alkoivat pelätä häntä entistä pahemmin. Tarzan istui puussa ja hykerteli käsiään mielihyvästä.
Ei yksikään neekereistä surrut Rabba Kegan kuolemaa; mutta jokainen heistä pelkäsi henkilökohtaisesti tuota kekseliästä olentoa, joka saattaisi valmistaa keille jokaiselle yhtä hirmuisen, kuoleman kuin se oli, jonka poppamies oli kärsinyt. Niinpä olikin seurue, joka veti vangitun leijonan norsunpolkua pitkin Mbongan, päällikön, kylään, perin alakuloinen ja masentunut.