Kyläläiset pakenivat säikähtyneinä sinne tänne. Ei yksikään maja tuntunut kyllin vannalta turvapaikalta, kun Numa riehui paaluaitauksen sisällä. Neekerit pakenivat kauhuissaan toisesta toiseen, samalla kun Numa seisoi keskellä kylää tappamiensa soturien ruumiiden päällä muristen ja silmät hehkuvina.
Vihdoin eräs neekereistä työnsi kylän portit selälleen ja pakeni turvaan metsän puiden oksille. Lampaiden lailla seurasivat toiset häntä, kunnes kylään jäi vain leijona yksin uhreineen.
Lähimmissä puissa kyyköttävät Mbongan miehet näkivät leijonan painavan jykevän päänsä alas, tarttuvan yhtä uhriaan hartioista ja astelevan verkkaisesti ja arvokkaasti kylän raittia pitkin avonaisesta portista viidakkoon. He näkivät sen ja vapisivat. Ja omasta puustaan Apinain Tarzan näki sen ja hymyili.
Kului kokonainen tunti sen jälkeen kun leijona oli saaliineen, kadonnut, ennenkuin neekerit uskalsivat laskeutua puista ja palata kylään. Silmät levällään he mulkoilivat sinne tänne, ja heidän paljaat ruumiinsa värisivät enemmän pelosta kuin viidakkoyön kylmyydestä.
"Hän se oli koko ajan", mutisi joku. "Se oli viidakkohaltia."
"Hän muuttui leijonasta ihmiseksi ja jälleen leijonaksi", supatti toinen.
"Ja hän raahasi Mwizan metsään ja syö häntä parhaillaan", säesti kolmas vapisten.
"Me emme ole enää turvassa täällä", valitti neljäs. "Ottakaamme tavaramme ja etsikäämme uusi kylän paikka, kaukana ilkeän viidakkohaltian oleskelusijoilta!"
Mutta aamun valjetessa kasvoi neekerien rohkeus jälleen, joten sen yön kokemuksilla ei ollut juuri mitään muuta vaikutusta kuin se, että heidän pelkonsa Tarzania kohtaan lisääntyi ja heidän uskonsa hänen yliluonnolliseen alkuperäänsä vahvistui.
Ja niin kasvoi apinamiehen maine ja valta villissä, salaperäisessä viidakossa, jossa hän vaelsi mahtavampana kuin mikään muu eläin, koska ihmisjärki ohjasi hänen jättiläislihaksiaan ja hänen horjumatonta rohkeuttaan.