KAHDESTOISTA LUKU
Tarzan pelastaa kuun
Kuu paistoi pilvettömällä taivaalla — tavattoman isoksi paisunut kuu, joka näytti olevan niin lähellä maata, että saattoi tuntua ihmeelliseltä, miksi se ei hiponut korkeiden puiden latvoja. Oli yö, Tarzan vaelsi viidakossa — Tarzan, apinamies, suuri taistelija, suuri metsästäjä. Miksi hän harhaili puissa suuren metsän tummien varjojen keskellä, sitä hän ei olisi voinut sanoa. Siihen ei suinkaan ollut syynä nälkä — hän oli syönyt runsaasti sinä päivänä, ja hänen saaliinsa tähteet olivat varmassa kätkössä vastaisen ruokahalun varalta. Kenties juuri elämänilo kiihoitti häntä lähtemään huojuvalta makuusijaltaan ja koettelemaan voimiaan, ja aistejaan öisen viidakon vaaroja vastaan, ja lisäksi Tarzania aina kannusti voimakas tiedonhalu.
Kudun, auringon, hallitsema viidakko on kokonaan toisenlainen kuin Goron, kuun, hallitsema, Päiväsaikaisella viidakolla on oma asunsa — omat valonsa ja varjonsa, omat lintunsa, omat kukkansa, omat eläimensä; sen äänet ovat päivän ääniä. Öisen viidakon valot ja varjot eroavat päiväaikaisista niin paljon kuin suinkin voimme kuvitella jonkun toisen maailman valojen ja varjojen eroavan meidän maailmamme valoista ja varjoista; sen eläimet, kukat ja linnut eivät ole samat kuin Kudun, auringon, viidakon.
Juuri näiden eroavaisuuksien tähden Tarzan mielellään tutki viidakkoa yöllä. Silloin ei elämä ollut ainoastaan toisenlainen, vaan se oli lukuisampi ja haaveellisempi; myöskin oli silloin enemmän vaaroja uhkaamassa, ja Apinain Tarzanista vaara oli elämän maustetta. Ja viidakkoyön äänet — leijonan karjaisut, pantterin kiljuminen, Dangon, hyenan, kamala nauru — olivat musiikkia apinamiehen korvissa.
Näkymättömien käpälien pehmeä tassutus, lehtien ja ruohojen kahina hurjien petojen niitä polkiessa, pimeässä kiiluvat opaalinväriset silmät, kuuluvan ja hajuavan, mutta harvoin näkyvän kuhisevan elämän miljoonat äänet — kas siinä se öisen viidakon lumousvoima, joka kiehtoi Tarzania.
Tänä yönä hän oli kaartanut laajan ympyrän — ensin itään, sitten etelään, ja nyt hän kiersi jälleen pohjoiseen. Hänen silmänsä, korvansa ja herkät sieraimensa olivat alituisesti valppaina. Hänen tuntemiinsa ääniin sekautui outoja, kummallisia ääniä, joita hän ei ollut koskaan kuullut, ennenkuin Kudu oli kadonnut pesäänsä laajan veden, kaukaisen rannan taakse; ne äänet olivat Goron, kuun, ja Goron salaperäisen valtakauden ääniä. Nämä äänet herättivät Tarzanissa usein syviä mietteitä. Ne saattoivat hänet ymmälle, koska hän luuli tuntevansa viidakkonsa niin hyvin, ettei siinä voinut olla mitään outoa. Joskus hän ajatteli, että samoin kuin värit ja muodot näyttivät öisin toisenlaisilta kuin päivänvalossa, niin myöskin äänet muuttuivat Kudun poistuessa ja Goron saapuessa ja hänen aivoissaan heräsi hämärä arvelu, että kenties juuri Goro ja Kudu saivat aikaan nämä muutokset. Ja mikäpä oli sen luonnollisempaa kuin että hän johtui pitämään aurinkoa ja kuuta henkilönä samoin kuin itseäänkin? Aurinko oli elävä olento ja hallitsi päivää. Kuu, jolla oli aivot ja ihmeellisiä kykyjä, hallitsi yötä.
Tällä tavoin hapuili oppimaton ihmisjärki tietämättömyyden pimeydessä, hakien selitystä sellaisille seikoille, joita hän ei voinut koskettaa, ei maistaa eikä tuntea, ja luonnon suurille, tuntemattomille voimille, joita hän ei voinut nähdä.
Kun Tarzan kaarsi laajassa ympyrässä pohjoiseen päin, kantautui hänen sieraimiinsa gomanganien hajua, johon sekaantui kirpeätä palaneen puun käryä. Apinamies lähti ripeästi siihen suuntaan, josta haju tuli yötuulen mukana. Pian alkoi lehvistön välitse tuikkia ison nuotion punertavaa hohdetta, ja pysähtyessään sen lähellä olevaan puuhun näki Tarzan puoli tusinaa mustia sotureita häärivän tulen ympärillä. Se oli ilmeisesti Mbongan, päällikön, kylästä lähtenyt metsästysseurue, jonka yö oli yllättänyt viidakossa. Ympärilleen olivat neekerit kyhänneet pyöreähkön suojuksen orjantappurapensaista, jonka he nähtävästi toivoivat yhdessä tulen kanssa peloittavan isompia raatelijoita lähestymästä.
Ettei toivo ollut varmuutta, kävi ilmi siitä, että he kyyristelivät silminnähtävän pelokkaasti, vapisten ja silmät levällään, sillä Numan ja Saborin vinkuna kuului jo viidakosta heidän läheltään. Oli myöskin muita otuksia nuotion luomissa varjoissa. Tarzan saattoi nähdä niiden keltaiset, kiiluvat silmät. Myöskin neekerit näkivät ne ja värisivät. Yksi heistä nousi ja viskasi palavan kekäleen silmiä kohti, jotka heti katosivat. Neekeri istuutui jälleen. Tarkkaileva Tarzan pani merkille, että kului useita minuutteja, ennenkuin silmät jälleen tulivat näkyviin kaksittain ja neljittäin.