Eikä Astok väittänytkään syytöstä vääräksi, kun Thuvia sen hänelle lausui. Hän vain hymyili ja vetosi rakkauteensa.
"Mieluummin otan puolisokseni valkean apinan", huudahti neito, kun mies tahtoi kiihkeästi jatkaa kosintaansa.
Astok tuijotti häneen synkästi.
"Sinusta tulee puolisoni, Ptarthin Thuvia", hän ärähti, "tai ensimmäisen esi-isäsi nimessä saat sen, jota pidät parempana — saat puolisoksesi valkean apinan."
Neito ei vastannut mitään eikä Astok voinut viekoitella häntä puheisiin kanssansa koko matkalla.
Tosiasiallisesti Astokia hieman peloitti sen selkkauksen laajuus, joka oli aiheutunut Ptarthin prinsessan ryöstöstä, eikä hänestä tuntunut kovinkaan mukavalta ajatellessaan tällaisen vangin hänelle tuottavan raskasta edesvastuuta.
Hänen ainoana ajatuksenaan oli päästä Dusariin ja vierittää siellä edesvastuu isänsä hartioille. Siihen mennessä hän tahtoi mahdollisimman huolellisesti välttää kaikkea, mikä loukkaisi neitoa, ettei hän, siinä tapauksessa että heidät kaikki pidätettäisiin, joutuisi vastaamaan käyttäytymisestään Thuviaa kohtaan jollekin niistä mahtavista jeddakeista, joiden mielenkiinnon keskipisteenä neito oli.
Niin he vihdoin tulivat Dusariin, missä Astok piilotti vankinsa salakammioon oman palatsinsa itäisen tornin yläkerroksiin. Hän oli vannottanut miehiään pitämään salassa, kuka neito oli, sillä ennenkuin hän oli tavannut isänsä, Dusarin jeddakin Nutuksen, ei hän rohjennut ilmaista kenellekään, kenet hän oli tuonut mukanaan etelästä.
Mutta ilmestyessään vastaanottosaliin, isänsä, julmahuulisen miehen, eteen, hän tunsi rohkeutensa pettävän eikä uskaltanut virkkaa mitään palatsiinsa piilotetusta prinsessasta.
Hänen mieleensä juolahti ottaa selvää, mitä hänen isänsä ajatteli asiasta, ja senvuoksi hän sepitti tälle jutun, että oli muka saanut vangin, joka väitti tietävänsä Ptarthin Thuvian olinpaikan.