Kun viimeisetkin olivat kadonneet kohoaman taakse, kääntyi Carthoris puhuttelemaan Ptarthin Thuviaa.
"He ovat opettaneet minulle yhden seikan, nämä Lotharin haihtuvat jousimiehet", hän lausui. "Suoritettuaan tehtävänsä he eivät jää vaivaamaan isäntiään läsnäolollaan. Kulan Tith ja hänen sotilaansa ovat täällä turvanasi. Toimintani on todistanut, että aikomukseni ovat olleet kunnialliset. Hyvästi!" Hän kävi polvilleen neidon jalkojen juureen ja nosti huulilleen kappaleen hänen varushihnojaan.
Thuvia ojensi kätensä, laskien sen eteensä kumartuneen pään tuuheille tummille hiuksille.
"Minne aiot mennä, Carthoris?"
"Kar Komakin, jousimiehen, mukaan", vastasi hän. "Siellä saan taistella ja unohtaa."
Neito nosti kädet silmilleen, ikäänkuin peittääkseen jonkun voimakkaan houkutuksen katseiltaan.
"Olkoot esi-isäni minua kohtaan lempeitä", hän huudahti, "jos sanon, mitä en saisi sanoa! Mutta en voi nähdä sinun heittävän elämääsi hukkaan, Carthoris, Heliumin prinssi. Jää tänne, päällikköni! Jää — minä rakastan sinua!"
Takaa kuului yskäisy, ja molemmat pyörähtivät ympäri. Tuskin kahden askelen päässä heistä seisoi Kulan Tith, Kaolin jeddak.
Pitkään aikaan ei kukaan virkkanut mitään. Sitten Kulan Tith selvitti kurkkuaan.
"Tahtomattanikin kuulin kaikki puheenne", hän virkkoi. "En ole hullu pysyäkseni sokeana teidän keskinäiselle rakkaudellenne. Enkä myöskään ole sokea sille korkealle kunniantunnolle, joka sai sinut, Carthoris, panemaan vaaraan omasi ja Thuvian hengen pelastaaksesi minut, vaikka luulitkin juuri sen teon riistävän itseltäsi mahdollisuuden pitää hänet itseäsi varten.