Heliumin prinssi puhisi raivosta takaa-ajon hitauden johdosta, mutta samalla hän oli iloissaan siitä, etteivät vammat olleet sen pahempia, sillä voihan hän nyt liikkua ainakin nopeammin kuin jalkaisin.
Mutta pian hän menetti tämänkin laihan lohdutuksen, sillä alus alkoi kallistua vasemmalle laidalleen keulan samalla painuessa. Kannatussäiliöiden vauriot olivat ilmeisesti olleet tuhoisammat kuin hän oli aluksi luullut.
Koko pitkän päivän loppuosan Carthoris jatkoi vaivaloista ja epävakaista lentoaan tyynessä ilmassa aluksen keulan painuessa yhä syvemmälle ja kallistumisen käydessä yhä huolestuttavammaksi, kunnes hän vihdoin vähän ennen pimeän tuloa leijaili ilmassa keula melkein suoraan alaspäin, kiinnitettyään varushihnojensa soljen kannessa olevaan vankkaan renkaaseen välttyäkseen suistumasta maahan.
Nyt oli hänen eteenpäin liikkumisensa supistunut pelkästään ajautumiseksi lievän kaakosta puhaltavan tuulen mukana, ja kun sekin auringon laskiessa tyyntyi, antoi hän aluksensa laskeutua hiljalleen maanpintaa peittävälle sammalelle.
Kaukana hänen edessään kohosi uhkaavan näköinen vuoristo, jota kohti vihreä mies oli paennut Carthorisin viimeksi nähdessä hänet. Itsepintaisen päättävästi kävi John Carterin poika, joka oli perinyt suuren isänsä lannistumattoman tahdon, jatkamaan takaa-ajoa jalkaisin.
Koko sen yön hän ponnisteli eteenpäin, kunnes hän seuraavan päivän koittaessa saapui matalille kukkuloille, jotka ovat Torkvasin vuoriston etuvartijoina.
Hänen edessään kohosi rosoisia graniittisia kallioseinämiä. Hän ei erottanut ainoatakaan aukkoa, josta olisi päässyt jylhän muurin läpi. Mutta johonkin tähän tylyyn, kiviseen maailmannurkkaan oli vihreä sotilas tuonut punaisen takaa-ajajan lemmityn.
Merenpohjan pehmeällä sammalella ei ollut näkynyt minkäänlaisia jälkiä, joita olisi voinut seurata, sillä nopeasti juoksevan thoatin pehmeät jalat olivat vain painaneet alas kimmoisen sammalen, joka taas kohta kohosi merkkejä jättämättä ennalleen.
Mutta täällä kukkuloilla, jossa oli siellä täällä irtonaisia kivilohkareita, ja jossa alankoaavikoiden himmeän yksitoikkoisuuden tilalla oli osittain mustaa savea ja villejä kukkia. Carthoris toivoi löytävänsä jonkinlaisia merkkejä, jotka opastaisivat hänet oikeaan suuntaan.
Mutta etsipä hän kuinka hyvänsä, niin hänen tarkkuuttaan uhittelevan polun arvoitus näytti todennäköisesti jäävän ainaiseksi ratkaisematta.