Päivä alkoi taaskin kallistua iltaan, kun heliumilaisen valpas silmä havaitsi kellanruskean, sileäkarvaisen eläimen liikkuvan muutamien satojen metrien päässä hänestä vasemmalla.
Carthoris kumartui nopeasti ison kivilohkareen taakse pitämään silmällä otusta. Se oli kookas banth, villi barsoomilainen leijona, joita harhailee tämän kuolevan kiertotähden autioilla kukkuloilla.
Pedon kuono oli melkein maassa kiinni. Ilmeisesti se vainusi riistan jälkiä.
Carthorisin tarkkaillessa otusta heräsi hänen mielessään voimakas toivo. Kenties juuri nyt tarjoutuisi keino ratkaista se arvoitus, jota hän oli koettanut selvittää. Tämä nälkäinen peto, joka aina oli hyvin kärkäs ihmisen lihalle, saattoi nytkin vainuta niitä kahta henkilöä, joita Carthoris etsi.
Nuorukainen hiipi varovasti ihmissyöjän perässä. Otus liikkui äkkijyrkän kallion juurella, nuuskien näkymättömiä jälkiä ja päästäen tuontuoltakin saalistavan banthin matalan murahduksen.
Carthoris oli seurannut petoa vain joitakuita minuutteja, kun se katosi äkkiä ja salaperäisesti, ikäänkuin olisi haihtunut ilmaan.
Mies hypähti pystyyn. Toista kertaa hän ei eksyisi jäljiltä, vaikkakin vihreä sotilas oli hänet harhauttanut. Hän juoksi mitään varomatta sille kohdalle, jossa hän oli viimeksi nähnyt ison, hiipivän pedon.
Hänen edessään kohosi kallio pystysuorana, sitä ei katkaissut minkäänlainen aukko, johon kookas banth olisi voinut ahtaa ison ruhonsa. Hänen vierellään oli pieni, litteä paasi, vain korkeintaan kymmenenmiehisen lentokoneen kannen laajuinen ja parin hänen mittansa korkuinen.
Kenties banth piileksi sen takana? Otus oli saattanut huomata jäljessään hiipivän miehen ja Kenties parhaillaan väijyi helppoa saalista.
Varovasti, pitkä miekka paljaana kädessään Carthoris meni kivijärkäleen nurkitse. Sen takana ei ollut banthia, mutta hän näki sellaista, mikä hämmästytti häntä äärettömän paljon enemmän kuin jos siellä olisi ollut kaksikymmentä banthia.