Hänen edessään ammotti pimeän, alaspäin maan sisään viettävän onkalon suu. Sinne oli banthin täytynyt hävitä. Oliko se otuksen pesä? Eikö sen synkissä, kolkoissa uumenissa saattanut väijyä useita näitä peloittavia petoja eikä ainoastaan yksi?
Carthoris ei sitä tietänyt, ja kun hänen mielessään oli voimakkaimpana ajatus, joka oli kannustanut häntä eteen päin otuksen perässä, ei hän siitä paljoa välittänytkään. Sillä hän oli varma siitä, että banth oli vainunnut vihreän miehen ja hänen vankinsa jälkiä tähän synkkään onkaloon, ja sinne seurasi myöskin hän valmiina uhraamaan henkensä palvellessaan rakastamaansa naista.
Hän ei epäröidyt hetkeäkään, mutta ei myöskään edennyt tyhmän varomattomasti, vaan miekka valmiina, varovin askelin, sillä tie, jota myöten hän lähti hiipimään, oli himmeä. Kauempana hämärä muuttui läpitunkemattomaksi pimeydeksi.
VIIDES LUKU
Vaalea rotu
Yhäti alaspäin vei leveä, sileä lattia, ja nyt oli Carthoris varma, että aukko, jota hän aluksi oli luullut vain luolaksi, olikin omituisen tunnelin suu.
Edestäpäin hän silloin tällöin kuuli banthin matalia karjahduksia, ja äkkiä kuului takaa samanlainen kaamea ääni. Toinen banth oli tullut käytävään hänen perässään!
Hänen asemansa oli kaikkea muuta kuin miellyttävä. Hänen katseensa ei voinut lävistää pimeyttä edes niin pitkälle, että hän olisi erottanut käden kasvojensa edestä, kun taas banthit, sen hän tiesi, näkivät varsin hyvin, vaikka pimeys oli kuinka sysimusta hyvänsä.
Ei minkäänlaisia muita ääniä kuulunut kuin hänen edessään ja takanaan hiipivien petojen kammottavaa, verenhimoista karjuntaa.
Aukolta, joka oli kauimpana äkkijyrkästä seinämästä olevan kallion liepeellä, oli tunneli vienyt kohti valtavaa vuorijonoa, joka oli niin kauan uhitellut hänen ponnistuksiaan.