Nuorukaisen katse tuntui herättävän hänet ikäänkuin horroksesta. Hän katsahti Carthorisiin, reipas, rohkea hymy kohosi hänen huulilleen, ja ikäänkuin tietämättään hän astui nuorukaisen viereen ja tarttui tämän käteen.
Carthoris arvasi, että jokin neitosen tahdosta riippumaton vaisto vetosi häneen pyytäen suojelusta. Hän kiersi käsivartensa Thuvian ympärille ja sillä tavoin he astelivat kentän poikki. Neito ei vetäytynyt irti. Tuskinpa hän huomasi, että miehen käsi tuki häntä: niin täydelleen hän oli edessään olevan kaupungin salaperäisyyden lumoissa.
He pysähtyivät portin edustatte. Se oli valtava laite. Sen rakennetta tarkastamalla Carthoris sai vain hämärän aavistuksen sen arvioimattomasta iästä.
Portti oli pyöreä kuten portin aukkokin, ja muinaisbarsoomilaista rakennustaidetta koskevien tutkimustensa nojalla heliumilainen tiesi, että portti kiersi ison pyörän tavoin toiselle sivulle muuriin sovitettuun syvennykseen.
Niinkin ikivanhoista kaupungeista kuin muinaisesta Aaanthorista ei vielä uneksittukaan, kun ne rodut elivät, jotka rakensivat tämänkaltaisia portteja.
Hänen seisoessaan miettien, mikä tämä maailman unohtama kaupunki saattoi olla, puhutteli heitä ääni ylhäältä päin. He katsahtivat molemmat ylös. Siellä oli mies kumartuneena korkean muurin reunan ylitse.
Miehen tukka oli kastanjanruskea, iho vaalea, vaaleampi kuin virginialaisen John Carterin. Otsa oli korkea, silmät suuret ja älykkäät.
Molemmat alhaalla-seisojat ymmärsivät hänen käyttämäänsä kieltä, mutta se erosi kuitenkin tuntuvasti heidän barsomilaiskielestään.
"Keitä te olette?" tiedusti mies. "Ja mitä tekemistä teillä on täällä
Lotharin portin edustalla?"
"Olemme ystäviä", vastasi Carthoris. "Tämä on Ptarthin prinsessa
Thuvia, joka oli joutunut torkvasilaisheimon vangiksi. Minä olen
Heliumin Carthoris, Tardos Morsin, Heliumin jeddakin, sukuun kuuluva
prinssi ja John Carterin, Marsin sotavaltiaan, ja hänen vaimonsa Dejah
Thorisin poika."