Hän kääntyi ympäri ja johdatti ne Carthorisin luokse. Lähestyessään miestä ne murisivat hieman, mutta pari ankaraa sanaa sai ne talttumaan.
"Miten saat ne hillityiksi?" huudahti Carthoris.
"Isäsi tiedusti minulta samaa asiaa Kultaisten kallioiden holveissa Otz-vuoriston uumenissa, thernien temppelien alla. En osannut selittää sitä hänelle enkä osaa nytkään. En tiedä, mistä johtuu, että ne tottelevat minua, mutta siitä lähtien, kun Sator Throg heitätti minut niiden sekaan pyhien thernien banthluolaan ja isot otukset liehittelivät minulle sen sijaan että olisivat repineet minut, on minulla aina ollut sama omituinen kyky hallita niitä. Ne tulevat kutsuessani ja tottelevat käskyjäni aivan samalla tavoin kuin uskollinen Woola tottelee suuren isäsi käskyjä."
Neito lausui jotakin, ja hurja lauma hajautui. Karjuen palasivat pedot keskeytetyille aterioilleen, ja Carthoris ja Thuvia astelivat niiden keskitse kaupunkia kohti.
Kävellessään mies katseli ihmetellen sellaisia vihreiden miesten ruumiita, joita banthit eivät olleet raadelleet.
Hän kiinnitti neidon huomiota niihin. Kaatuneiden isoissa ruumiissa ei näkynyt nuolia lainkaan. Niiden ihossa ei näkynyt jälkeäkään kuolettavista haavoista, ei vähäisintäkään naarmua eikä hankautumaa.
Ennenkuin jousimiesten kaatuneet olivat kadonneet, oli torkvasilaisten kaatuneissa törröttänyt vihollisten surmannuolia kuin harjaksia. Mihin olivat nämä hennot kuoleman sanansaattajat joutuneet? Mikä näkymätön käsi oli poiminut ne surmansa saaneiden ruumiista?
Vastoin tahtoaan Carthoris tunsi puistattavia aavistuksia katsellessaan edessään olevaa hiljaista kaupunkia. Enää ei muurilla eikä katoilla näkynyt elonmerkkiäkään. Kaikki oli rauhallista — pahaenteisen rauhallista.
Mutta kuitenkin hän oli varma, että häntä pidettiin silmällä jostakin sileän muurin takaa.
Hän vilkaisi Thuviaan. Tämä asteli eteenpäin silmät levällään tuijottaen kaupungin porttia. Carthoris katsoi samaan suuntaan, mutta ei nähnyt mitään.