"Minua epäilyttää vain yksi vaara", hän lisäsi, "nimittäin sinun viemisesi noin monien banthien sivuitse. Yksi miekka tuskin riittää niitä torjumaan, jos kaksikin niistä karkaa kimppuumme samalla kertaa."
"Siitä seikasta ei sinun tarvitse olla huolissasi", vastasi punainen neito hymyillen. "Banthit eivät tee meille pahaa."
Niin sanoen hän laskeutui korokkeelta maahan ja meni Carthorisin saattamana pelkäämättä hurmeiselle kentälle salaperäistä, muurien ympäröimää kaupunkia kohti.
He eivät olleet ehtineet pitkälle, ennenkuin verisestä ruoastaan sivulle päin vilkaissut banth huomasi heidät. Raivoisasti karjuen lähti peto heti heitä kohti, ja sen äänen kuullessaan noudatti parikymmentä muuta otusta sen esimerkkiä.
Carthoris vetäisi pitkän miekkansa tupestaan. Neito loi salaa nopean silmäyksen hänen kasvoihinsa. Hän näki hymyn nuorukaisen huulilla, ja se vaikutti kuin viini sairaihin hermoihin. Sillä sotaisessa Barsoomissakin, jossa kaikki miehet ovat urhoollisia, saa naisen innostumaan tyyni välinpitämättömyys vaarasta — huima rohkeus, johon ei sekaannu kerskailua.
"Pistä miekkasi takaisin tuppeen!" käski Thuvia. "Sanoinhan sinulle, etteivät banthit meitä vahingoita. Kas näin!" Puhuessaan hän asteli reippaasti lähintä otusta kohti.
Carthoris aikoi rientää hänen jälkeensä suojelemaan häntä, mutta hän teki torjuvan kädenliikkeen. Nuorukainen kuuli hänen kutsuvan bantheja matalalla, laulavalla, melkein kehräävällä äänellä.
Heti kohosivat isot kuonot ilmaan, ja kaikki ilkeästi välkkyvät silmät kiintyivät neitoon. Sitten alkoivat pedot hiipiä häntä kohti. Hän seisoi paikallaan niitä odottaen.
Häntä lähinnä oleva banth epäröi. Hän puheli sille käskevästi kuten isäntä niskuroivalle koiralle.
Kookas raatelija painoi päänsä alas ja luikki häntä koipien välissä neidon jalkojen juureen. Senjälkeen tulivat toiset, kunnes Thuvia oli kokonaan hurjien, ihmisiä syövien petojen ympäröimänä.