"Missä he ovat?" hän kuiskasi. "Kuinka on käynyt heidän kaatuneilleen ja haavoittuneilleen?"
KUUDES LUKU
Lotharin jeddak
Neito ei näyttänyt uskovan silmiään.
"Niitä oli läjittäin", hän mumisi. "Kentällä virui tuhansittain vain muutamia minuutteja sitten."
"Ja nyt", jatkoi Carthoris, "siellä on vain banthit ja vihreiden sotilaiden ruumiit."
"Kaatuneet jousimiehet on varmaankin käyty noutamassa pois meidän puhellessamme", sanoi neito.
"Se on mahdotonta!" vastasi Carthoris. "Kaatuneita oli kentällä tuhansittain vielä aivan äsken. Niiden kuljettamiseen olisi kulunut tuntikausia. Tämä on kaameaa."
"Olin toivonut", virkkoi Thuvia, "että saisimme turvapaikan tämän vaaleaihoisen kansan luota. Huolimatta urheudestaan taistelukentällä eivät he tuntuneet minusta hurjilta eivätkä sotaisilta ihmisiltä. Olin ehdottamaisillani, että pyrkisimme kaupunkiin, mutta nyt en tiedä, onko viisasta uskaltautua sellaisen kansan keskuuteen, jonka vainajat haihtuvat ilmaan."
"Kyllä meidän on uskallettava", huomautti Carthoris. "Meidän ei voi käydä pahemmin kaupungin muurien sisällä kuin ulkopuolellakaan. Täällä voimme joutua banthien tai yhtä villien torkvasilaisten kynsiin. Sieltä ainakin tapaamme oman kuvamme muotoisia olentoja.