Hän palasi alkuperäiseen kysymykseensä.
"Missä olemme? Minä en sitä tiedä."
"En myöskään minä", vastasi neito. "Ryöstäjäni puhuivat keskenään
Aaanthorista, joten minusta oli mahdollista, että muinaisajan kaupunki,
johon he minut veivät, oli juuri tämä kuuluisa raunioitunut paikka.
Mutta siitä, missä olemme nyt, ei minulla ole pienintäkään aavistusta."
"Kun jousimiehet palaavat, saamme epäilemättä tietää kaikki mitä haluamme", sanoi Carthoris. "Toivokaamme, että he kohtelevat meitä ystävällisesti. Mitähän rotua he lienevät? Vain kaikkein vanhimmissa taruissamme ja kuivuneiden merenpohjien hylättyjen kaupunkien seinämaalauksissa on kuvattuina tällaisia ruskeatukkaisia, vaaleaihoisia ihmisiä. Olisimmekohan sattumalta osuneet muinaisajoilta säilyneeseen kaupunkiin, jonka koko Barsoom luulee hautautuneen aikakausien taakse?"
Thuvia katseli metsään päin, jonne vihreät sotilaat ja heitä takaa ajavat jousimiehet olivat kadonneet. Pitkän matkan päästä kuului banthien hirvittävää karjuntaa ja yksinäisiä laukauksia.
"Ihme, etteivät he jo palaa", huomautti neito.
"Luulisi näkevänsä haavoittuneiden nilkuttavan tai heitä kannettavan takaisin kaupunkiin", vastasi Carthoris rypistäen otsaansa kummastellen. "Entä lähempänä kaupunkia olevat haavoittuneet? Onko heidät jo korjattu pois?"
He kääntyivät molemmat katsomaan kaupungin ja heidän välillään olevaa kenttää, jolla taistelu oli ollut tulisinta.
Siellä olivat banthit, yhä muristen kauheilla aterioillaan.
Carthoris katsahti Thuviaan hämmästyneenä. Sitten hän osoitti sormellaan kenttää.